Aloittamisen taika


Onko se tämä kaamos? Onko se tämä törkeä vuosi 2020? Olenko se vain minä?


Aloittaminen on ollut tänä vuonna ja etenkin tänä syksynä vaikeaa. Mietin tämän jutun aloittamista viidesti. Ensiyrittämällä sain aikaiseksi kuvan ja otsikon. Sitten pidin selaimen ikkunaa auki viisi päivää läppärilläni. #LOL


Tuntui siltä, että ei minulla ollutkaan mitään asiaa. Sitten alkoi tuntua siltä, että mikä minä olen puhumaan aloittamisesta, kun en saa edes tätä tekstiä aikaiseksi.


Aloittaminen on siitä jännä juttu, että sen myötä aina jotain tapahtuu. Oli se sitten pyykin pesua tai ajattelua. Tänä syksynä on kuitenkin ollut erityisen hankalaa aloittaa mitään uutta, mitään mielenkiintoista, mitään järkevää. Toki ruoanlaitto, imuroiminen ja roskien vienti ovat järkeviä puuhia, mutta tuntemattomat polut, joiden päätepisteestä ei ole mitään hajua – ei tule kuuloonkaan!


Sitä muhii päässään ajatuksia, jopa ideoita. Sitten sitä tuumii mitä tulee telkkarista. Seuraavalla viikolla ajatus palaa ja se tuntuu huonolta, kenties juuri siksi, että olet aivan varma, ettei koko hommasta tule kuitenkaan yhtään mitään. Miksi edes yrittäisit?


Pelko se siellä puhuu. Epäonnistumisen pelko, usein onnistumisen pelko. Entä jos kaikki menee maaliin asti? Miten jaksan, haluanko oikeasti sitä mihin tähtään? Kun oikein antaa ajatusta tälle – onnistumisen pelko on paljon pelottavampi. Epäonnistumisen voi painaa villasella, unohtaa. Onnistuminen vaatii aikaa, energiaa ja potkuja edetä. Se vaatii läsnäoloa ja panostamista.


Epäonnistumista ei kuitenkaan pidä sivuuttaa. Minusta tuntuu, että välttelen usein meidän työhuonetta, joka onkin ovelasti talon viimeisessä nurkassa (sitä on siis erittäin helppoa vältellä). Teen siellä monipuolisesti hommia, mutta siellä on yksi paha, jossa koen, että minun tulisi ylittää itseni joka kerta: maalaaminen. Eittämättä koen epäonnistumista usein, kun tartun siveltimeen. Kukaan ei vaadi minulta tauluja, joten miksi menisin hakemaan pettymyksen tunnetta vapaaehtoisesti? Tietenkin siksi, että hirmu usein sivellin ja kangas antavat minulle myös onnistumisia. Silti nimenomaan aloittaminen tuntuu järkyttävän vaikealta.


Se, että ei tiedä mitä lopulta tulee tapahtumaan, on asia, joka pidättelee. Se kannustaa tv:n äärelle ja vakuuttaa, että ei kannata lähteä selvittämään – huonosti käy joka tapauksessa.


Elämä on sellaista, että jotkut asiat toimii ja jotkut eivät. Jotkut tuottavat iloa, joskus jopa hyvinvointia ja pätäkkää. Jotkut asiat tuottavat harmaita hiuksia ja ahdistusta. Useat asiat ovat kädenlämpöisiä ja niistä jää kenties häilyvä muisto. Olisi kuitenkin parempi aloittaa, kuin olla aloittamatta, eikös? Ikinä kun ei voi tietää mitä siitä seuraa.


On kuitenkin tärkeää kuunnella itseään. Joskus aloittaminen ei onnistu, vaikka haluaisi. Joskus aloittaminen ei käy edes mielessä, kun pitää muistaa jaksaa hengittää. Joskus kaipaa lomaa ja joskus on saattanut ajaa itsensä niin piippuun, ettei pieni joululoma paljon auta.


Tämä vuosi on ollut monin tavoin raskas. Me rakennettiin talo. Moro.

Sitten on painettu duunia ja aloitettu harrastuksia. Sitten on ollut pandemia ja marraskuussa koin raskaaksi jopa jenkkien vaalit, kun ne kestivät iäti ja pitivät jännityksessä. Korona on omalta osaltaan ajanut pysähtymään, mutta henkisesti poikkeustilanne tietenkin myös uuvuttaa. Menojen perumisista viis, mutta duunien menetys, karanteenit ja (vielä toistaiseksi) kevyt jatkuva huoli terveydestä olkapäillä, ottavat varmasti osansa. Olen ollut yksinkertaisesti äärimmäisen väsynyt.


Nyt ei ole valoa ulkona eikä kauheasti sielussa. Mutta nyt on loma, tai sen kaltainen (vielä pari työhön liittyvää juttua ja yksi kuvaus). Vaikka olemme olemme olleet kotona suurimman osan tästä vuodesta, minua ei yhtään haittaa hiljentyä joululomalle kotipesään. Aion rentoutua. Suorittaa senkin, jos se ei muuten ota tullakseen. Hahah.


Olen päättänyt aloittaa puhtaammalta ja etenkin energisemmältä pöydältä tammikuussa. Olkoon pimeys ja korona, minä aion taas aloittaa asioita. Ja ennen kaikkea viedä niitä myös loppuun.


170 views0 comments