Anni Paunila - Asavi Ceramics





"Keraamikolla on yhteys tuotteeseen ja se välittyy ostajalle."


Riihimäellä, keraamikon työhuoneella tuoksui tutulta. Kuivan saven pölyä oli ilmassa, tasoilla ja lattialla. Hyllyt pursusivat muoteista, tuotteita oli rullakossa kuivumassa, uunista nostettiin pöydälle lämpimiä lautasia ja toinen rullakko veti sisälleen valmiita töitä kulhoista taideteoksiin. Aivan kuten keramiikkakurssillani.


Anni Paunila on keraamikko, joka tuli minun tietoisuuteni isosta teekupista. Sukelsimme Annin kanssa keramiikan maailmaan ja mietimme – miksi juuri nyt kaikki hamuamat koteihinsa kotimaista keramiikkaa.








"Tuli tekee savesta ikuista, kiveä joka ei maadu. Meistä jää jäljelle vain keramiikkaa. "

Olen kerännyt astiasarjoja. Olen saanut lahjaksi sarjoja. Joinain jouluina paketista on nostettu kuusi mukia, kuusi lautasta, Arabiaa. Katan pöydän useammalle kuin kuudelle ihmiselle ehkä kerran vuodessa. Rakastan astioita, mutta onko minulla aivan pakko olla kuusi samanlaista?Kuka on iskostanut meidän päähän, että kaapeissa pitää olla neljä, kuusi tai kahdeksan samanlaista mukia, lasia tai lautasta? 


Huomasin kyllästyväni ja kyllästyminen tuli ilmoille samoihin aikoihin, kun studiokeramiikka alkoi yleistyä designpuodeissa. Kotimaisia tekijöitä alettiin nostaa esiin ja valikoimat monipuolistuivat. Kenties keraamikot oppivat markkinoimaan, kenties trendi tuli maailmalta. Kenties ihmisille tuli tarve poiketa valtavirrasta.


"Ihmisillä on primitiivisiä tarpeita tässä kulutusjuhlan keskellä. Tulee tarve kestävyydelle." Paunila summaa.


Maailman meno on siis ajanut meidät tähän – alkukantaisuuden äärelle. Haluamme yksilöllisiä tavaroita, jotka kestävät. Toki Arabiat kestävät samalla tavalla, toisinaan jopa paremmin, mutta yksilöllisyyttä niistä ei juuri löydy. Kun ostan studiokeramiikkaa, kulhot ovat uniikkeja ja niistä huokuu rakkaus. Kun ostan yhden mukin Paunilalta, toisen Johanna Ojaselta, mukeissa näkyy kädenjälki, jonka teollisuus on huolella tuotteistaan poistanut.


"Tuotteista tulee tunteettomia esineitä, joita kukaan ei kaipaa."









Suomessa ei ole samanlaista keramiikan historiaa, kuten Ruotsissa ja vaikka Tanskassa. Täällä ei ole siemailtu 1800-luvulla posliinikupeista, ylellinen posliinihistoria uupuu. Paunila on opiskellut Taikissa linjalla, jota ei enää ole. Häntä harmittaa, että vanhat perinteet ovat uusien tekniikoiden myötä unohdettu ja koulutuksissa ei enää opeteta samoja asioita kuin hänelle.


Keramiikka on ennen kaikkea tekniikkalaji. Toisinaan juuri se tulee luovuuden tielle.

Keramiikka ja etenkin lasittaminen on kemiaa – se miten värit ja savi reagoivat keskenään, yllättää toisinaan vanhankin tekijän. Joskus yllätykset ovat pettymyksiä, toisinaan on vahingossa luonut jotain mielentöntä.


"Keramiikkaa on tehty 10 000 vuotta. Se on osa ihmistä ja meillä on suorastaan geneettinen tarve työntää klädet saveen. Se on terapeuttista ja pyhää."


Kun pyörin Riihimäellä Paunilan työhuoneella, pystyn kuvittelemaan kuinka aika juoksee käsien ollessa savessa. Kuinka ajatukset pyörisivät muovattavan materiaalin ympärillä ja muu maailma poistuu päästäni.




Anni työstää keramiikkaa kuuden lapsen kasvattamisen ohella ja on mukana monenlaisessa. Kursseja, tilaustöitä, ravintola-astioita, pientuotantoa, omia taiteellisia töitä.. Hän on tehnyt 2000-luvun alussa kuppeja joissa oli värillinen sisus, ollut edellä aikaansa monessa ja nyt hänen 3,5 desilitran mukit ovat koko ajan loppuunmyytyjä.


Annilla, mutta myös monilla muilla keraamikoilla menee lujaa ja siitä olen varsin onnellinen. Käsintekemistä on syytäkin arvostaa. Paunila dreijaa ison kulhon hetkessä, mutta siihen vaaditaan vuosien treenaus ja märkä savikulho on vasta prosessin alku. Monta vaihetta ja päivää myöhemmin sen saattaa asiakas asettaa pöydälleen.


Annin löytää Instagrammista ja häneen voi olla yhteydessä, mikäli mielii oppia keramiikan saloja tai himoitsee hänen tuotteitaan.


Kerro, kysy!

© Kaisu Jouppi 2020. Oikeudet muutoksiin pidätetään.