Kolme vuotta yhdessä ja hikinen selfie.
Meidän vuosipäivä on hieman häilyvä. Viestittelimme huhtikuussa, tapasimme kesäkuun lopussa, pari päivää siitä päätimme keskittyä toisiimme ja muutama kuukausi siitä päätimme, että startti taipaleelle oli 30. kesäkuuta. Viime viikolla Kai muisti sen olevan 1. heinäkuuta, joten nyt on kippistelty siel ja tääl pitkin viikkoa.
Kuluneen vuoden aikana on huudettu ehkä keskimääräistä enemmän, mutta mielestämme suhteellisen vähän siihen nähden, että rakennettiin talo. Kun mietin kulunutta vuotta, ei mieleeni oikeastaan tule muuta, kuin taloprojekti. Jos oikein pinnistän, muistan etäisesti joulukuisen kosinnan.
Aivan, menimme kihloihin. Odottelin kosintaa jo syksyllä kun olimme Pariisissa, joten täytenä yllätyksenä sekopäisen hermostunut kosinta ei tullut, mutta toisaalta taas aivan puskista. Se oli arkisen ihana hetki joulun alla ja se tuntui tärkeältä. Etenkin siksi, että useiden miesrintamalla koettujen pettymysten jälkeen todella tuntui, että tämä ihminen haluaa olla tässä. Kaikki aiemmat lupaukset ja sanat tuntuivat vielä syvemmiltä. Kihlat eivät ole vaikuttaneet arkeemme muutoin. Jos kuitenkin hetken mietin elettä, jonka Kai joulukuussa teki – läikähtää sisällä ja se on oleellisinta.
Kolmantena yhteisenä vuotena ollaan oltu enemmän yhdessä, kuin koskaan aiemmin. Kiitos koronan ja talon. Ei siis ihme, että huutoakin on ollut astetta enemmän. Olemme tänä vuonna olleet useina hetkinä melko stressaantuneita ja surukin on vieraillut. Toisiin on pystytty tukeutumaan iloissa ja suruissa, joten pelkästään jo sen myötä summaisin, että parisuhde on toimiva edelleen välillämme.
Uusperherintamalla tapahtui yksi muutos: lapset alkoivat omatoimisesti kutsua Kaita papaksi. Se on varsin hassua ja mielestäni aikamoinen ele lapsilta, vaikka he tuskin sitä itse tiedostavat. Kai on suomenruotsalainen ja epäilen, että Leevin ruotsin opiskelu toi tämän termin heidän suuhunsa. Pintansa taas piti Kain ja Leevin kinastelu, jota on niin raskasta seurata, mutta ilmeisesti heidän juttunsa. Jänkkäilystä huolimatta Kain asenne lapsiin on edelleen ihailtava. En ole kuullut ikinä ajatustakaan siitä, että lapset voisivat olla enemmän isällään tai muualla hoidossa ja on itsestäänselvyys, että voin lähteä töihin tai asioille hänen silloin ollessa vastuussa muksujen huolehtimisesta. Perhe on tiivis, vaikka toki nautimme myös kahdenkeskisestä ajasta – kukapa ei!
Neljäs yhteinen vuosi starttasi uudessa kodissa ja mielenkiinnon lisäksi hieman pelokkaana odottelen mitä se meille tuo. Toivottavasti tietysti enemmän iloa, vähemmän huolia.
