Kolmekymmentäviisi - kriisi?



Kriisi?


Pieni ahdistus vanhenemisesta hiipi olkapäille nököttämään. Ahdistus, eli kuolemanpelko. Tai ei täällä oikeastaan kuolemaa pelätä, enempi ajatusta siitä, että elämä loppuu kesken. Iän myötä nousee myös pelko erilaisia sairauksia kohtaan ja kun tuntuu ettei 7o vuoden mittainen elämä riittäisi – ajatus täältä lähtemisestä sairauden myötä paaaaljon aikaisemmin kuristaa kurkkua. Hyi olkoon!


Yrittäjyyttä tuli 10 vuotta mittariin kesäkuussa. Kymmenen vuotta olen ollut poissa työnantajan alaisuudesta ja hoitanut kaiken itse. Olen erittäin fiiliksissä yrittäjyydestäni, mutta myös peloissani. Kuinka kauan yritykseni voi vielä pärjätä? Minuun on hiipinyt tunne, että yksinyrittäjä voi tuurilla vedellä hetken (kymmenen vuotta), mutta jossain kohti karma tulee konkurssin kera ja kaataa kaiken.


Kriisin ainekset ovat toki syvällä myös itse tekemisessä. En ole ihminen joka jaksaa samaa vuodesta toiseen, eli mites uudistuminen? Pitäisi, haluaisin. Usein kuitenkin vain uomakipittää ja intohimo on tekemisestä kaukana. Olen viimeisten vuosien aikana sulkenut jotain reittejä ja jotain kortteja on vielä tsekkaamatta. Työminä on kriisissä 24/7, onneksi olen myös uudistunut ja kehitellyt juttuja, ideoita ei ikääntyminen ole vielä vienyt.


Lapset ovat tosi isoja. Ne kasvavat niin vauhdilla, että maalaisjärjellä minunkin täytyy vanheta samalla. Tietyistä asioista, jotka tapahtuivat mukamas viime vuonna, alkaa olla ”seitsemän vuotta”. Äitiys hiipuu siinä missä neljätoistavuotias alkaa olla oma ihmisensä ja kaverit ovat heittämällä tärkeämpiä kuin perhe.


Ajatus siitä, miksi on lisääntynyt ja mitä lapsilla tekee, kun ne kasvaa isoksi (nopeasti!) pyörii takaraivossa. Pyyteetön rakkaus kohdustani ulos pullautettuihin ihmisiin toki on iäti ja leijonaemon suojeluhalu. Mutta mua ei kiinnosta suvun jatkumo, joten välillä mietin miksi lapsia tehdään ja mikä tämä koko järki tässä hommassa on. Ensin hyysätään kymmenen vuotta niiden kimpussa passaten ja sit niitä ei enää kotona näy. Vaikka nauttisi järjettömästi omasta ajasta, hyysäämisen jälkeen homman tyssähtäessä on tässä fiksumpikin kaveri hukassa. Ja mä olen kuitenkin VASTA kolmekymmentäviisi – mitä helvettiä mä seuraavaksi teen?


Eli siis täällä ollaan aivan hullussa kriisissä! Hahah!


Ei vaan, ahdistus tulee ja menee pieninä sykäyksinä. Koska minulla ei ole tällä hetkellä mitään oikeaa syytä olla hyvin ahdistunut, etsin syitä. Voisin olla täysin tyytyväinen – todeta että olen terve, lapset ovat terveitä ja suht suoraan kasvatettuja, töitä on vielä riittänyt ja parisuhdekin voi hyvin. Mutta en toki uskalla nojata onneen. Matto voidaan vetää jalkojen alta milloin vain ja iän myötä mielestäni riski kompastumiseen kasvaa.


Voisin toki myös ajatella, että nautitaan nyt, eletään päivä kerrallaan, iän myötä kaikki paranee ja kohdataan ahdistus, kun se on oikeasti tarpeen. Njääh, täysin mahdotonta. Kevyttä pelkotilaa olalla raijaten kohti kolmekutosta! Parempi olla vähän varuillaan, siellä se real deal kriisi nurkan takana kuitenkin väijyy..

Kerro, kysy!

© Kaisu Jouppi 2020. Oikeudet muutoksiin pidätetään.