Lapseni on viisitoista



Aikoinaan kirjoitin blogiin paljon arjestamme, perhe-elämän myllerryksestä ja jaoin valokuvin satunnaisia hetkiä viikonlopuista ja pienistä retkistä.


Nykyään dokumentointi tänne on jäänyt, koska se on pitkälti jäänyt pois muutoinkin. Lapset häärivät omiaan ja koronan aikaan pienet retket ovat vähentyneet merkittävästi. Korona ei kuitenkaan ole jakamisen tyrehtymisen ydinsyy – lopetin jakamisen täällä ja esimerkiksi Facebookissa vuosia sitten. Tai ainakin vähensin sitä merkittävästi. Vahingossa.


Ei ole yhtä varsinaista syytä, miksi lapsia näkyy täällä harvemmin. Vaikkakin toisinaan mietin, mikä on jakamisen arvoista ja mikä ihmisiä kiinnostaa. Eniten läsnä on laiskuus, saamattomuus. Kamera ei kulje mukana ja kuvaaminen vapaa-ajalla on siirtynyt pitkälti puhelimen varaan.


Mielenkiinnolla odotan mitä äitiysloma tuo tullessaan. Huomasin, että koin riemua kun sain kirjoittaa teille raskauteen liittyviä höpötyksiä ensimmäiset kolme kertaa ja sitten niidenkin kohdalla aloin miettimään kenelle teen tätä ja miksi ihmeessä ketään kiinnostaisi.


Dataa tuutataan joka suunnasta ihmisille niin paljon, että jopa entinen lempilapseni Instagram Stories -videoiden luominen on liki jäänyt. Ainoa missä luontevasti jaan ilman suurempia pohdintoja on Instagramin kuvavirta. Sinnekin osaksi ovat saapuneet useamman päivän tauot ja lähinnä sen vuoksi, että haluaisin aina sanoa jotain pelkän kuvan jakamisen sijaan. Ei tässä 35-vuotiaan arjessa joka päivä sanottavaa riitä, saatikka mitään oikeasti mielenkiintoista sanottavaa. Hahah.


Yksitoista vuotta blogin kirjoittamista on myös pitkä aika ja voisi sanoa, että kaikkea aikansa. Ihminen kyllästyy ja kaipaa uusia juttuja. Sen vuoksi sitä raskauden äärellä tulikin tarve jakaa, sen vuoksi en koe blogin olevan kuollut, vaan kenties taas ihan uuden äärellä. Tai sitten vauva-arki on yhtä kamaluutta ja koen ettei siitä tohdi tai jaksa avautua.






Nyt kuitenkin tuli mieleen kertoa teille, että lapseni täytti viisitoista vuotta kolmisen viikkoa sitten. Synnytin esikoiseni tovi sitten ja hänestä on kuoriutunut kerrassaan hieno mies. Siinäpä se oleellinen, mutta avataan nyt arkea teinin kanssa hieman enemmän.


Olen jo muutaman vuoden ajan odottanut katoamistemppuja, teinikännejä ja kaikenlaisia muita kotkotuksia. Suurimman osan kohdalle ne tulee, koska kokeileminen kuuluu tuohon ikään. Olen ollut hieman yllättynyt, että meidän toisinaan rämäpäiseltäkin vaikuttava herra saapuu edelleen kiltisti kotiin viikonloppuisin yhdeksältä, kun hänelle soittaa (kop-kop-kop).


En oikeastaan halua ajatella miten hän käyttäytyy tai millainen hänen olemuksensa on, kun hän luuhaa kylillä. Varmasti paheksuisin silmiä pyöritellen, jos moiseen jengiin törmäisin. Mutta oman lapsen kohdalla tungen pään pensaaseen ja yritän muistutella liki aina, kun hän lähtee ulos ovesta: älä tee tyhmyyksiä. Se on mielestäni kaiken kattava ohjenuora, joka pitää sisällään useita asioita kuten: älä tee ilkivaltaa, älä kiusaa, älä öykkäröi, älä kiroile (kauheasti), älä dokaa, älä vedä aineita, käyttäydy hyvin, ole kiva ja kohtelias muille jne.


Teini on aina "koululla". Hän ei varmasti suurinta osaa ajastaan todellakaan ole hengailemassa koululla, mutta hän on todennut sen olevan helppo vastaus kotiin tullessa, kun kysyn missä olitte? Hän on myös aina pelaamassa jalkapalloa tai talvella luistelemassa (joskus jopa ilman luistimia), kun utelen mitä puuhasitte?


Koska hän kuitenkin vielä vastaa puhelimeen ja tulee kotiin, kun pyydän, pidän pääni pensaassa ja toivon, että näin tapahtuu jatkossakin. Vaikka tiedän toki, että jokainen ilta on mahdollinen "puhelimen akun loppumiselle".


Olen hyväksynyt jo muutamia vuosia sitten, että hänellä on oikeus omaan elämään. Hänellä on omat salaisuudet, oma maailma. Eikä äiti kuulu kaikkiin käänteisiin. Hänellä kuitenkin on aika tiukat rajat ja raamit, joiden mukaan elellä. Meidän perheessä rajat on rakkautta ja on ihailtavaa, että vaikka häntä välillä ne kiukuttaa, niitä on tähän asti noudatettu. Ainakin tietääkseni..





Koin itse olevani aikuinen, kun rippikoulukesä saapui. Viimeistään yhdeksännen luokan jälkeen ammattikoulussa olin täysin kykeneväinen ajattelemaan ja päättämään asioistani yksin. Vaikka en toki ollut ja näin 15-vuotiaan äitinä ymmärrän, miten höpsöä oli ajatella niin. Se kuitenkin kuuluu ikään ja irtaantumisprosessiin vanhemmista. Lapsi kasvaa ja kohta hän ei vain tunne olevansa aikuinen, vaan on sitä.


Fakta on se, että vajaan vuoden päästä (!) meillä mietitään teinin jatkosijoituspaikkaa ja täällä on jopa väläytelty kouluja, jotka eivät ole naapurissa, vaan vaatisivat muuttoa koulun asuntolaan.


Se tuntuu hirvittävän isolta asialta, minulle ja varmasti teinillekin vielä tänä keväänä. Vuoden päästä se kuitenkin saattaa olla mahdollista ja sen vuoksi lullutan vauvaani aina kun kykenen. Hienointa tässä meidän miehenalussa onkin se, että hän tulee edelleen kainaloon. Hän tarttuu käteeni ja ohjaa sen päälaelleen. Silloin mamman pitää rapsuttaa ja minähän rapsutan – juuri niin kauan kuin vain vielä saan.





1,084 views1 comment