Lapsena isäni pakotti minut aika ajoin järjestämään työpöytäni laatikot. Istuimme pöydän ääreen, lajittelimme tusseja ja krääsää omiin lokeroihinsa, korut yhteen, viivottimet toiseen – ja hetken kaikki oli paikallaan. Isäni on aina ollut järjestyksen perään, mutta isäni myös kasvatti minut hamstraamaan ja pitämään kiinni kaikesta. Koska mistä sitä tietää milloin jotain mutteria saattaa tarvita.
Minimalismia on monenlaista. Sen voi viedä radikaaliksi, mutta sen ydin ajatuksena on tehdä elämästä käytännöllistä. Minimalismin viime vuosikymmenellä trendikkääksi nostaneet Joshua Fields Millburn ja Ryan Nikodemus puhuvat podcastissaan (löytyy esimerkiksi Spotifysta – The Minimalists) juurikin siitä, että kaikesta ei ole tarkoitus luopua. On tarkoitus keventää elämää ja miettiä mitä oikeasti haluaa elämässään mukanaan kantaa. Panostaminen henkiseen hyvinvointiin, oppimiseen, rakkauteen ja pitämällä ympärillään tavaraa jota tarvitsee, josta nauttii ja jota käyttää. Heidän osuva slogan on Love people and use things, because the opposite never works.
Koska tiedän vanhempieni taustan, ymmärrän ajatusmaailman. Kun on pitänyt tulla todella vähällä toimeen, varastointi tulee luontevana jatkeena. Rakastan myös itse tavaraa ja esimerkiksi maalaamista, jota tehdäkseen pitää omistaa melko paljon romua. Pikkuhiljaa olen kuitenkin löytänyt oman tyylini ja luopunut ohella niistä vermeistä, jotka eivät enää tee minua onnelliseksi tai ole hyödyksi. Vuosikausia olen nauttinut järjestämisen lisäksi siis luopumisesta.
Lapsuuteni oli erilainen kuin vanhempieni, tavaraa riitti ja kaapissa oli aina kaikkea tarpeellista. Runsaus oli vakio ja vanhempani nauttivat siitä edelleen. Kun olin raskaana 20-vuotiaana, pesänrakennuksen myötä aloin luopua tavarasta. Se tuntui lähes sisäsyntyiseltä ja tuli pysyväksi osaksi minua. Yhteistä kieltä vanhempieni kanssa ei ole aina helppoa löytää, mutta opimme ja koska vanhempani toivovat minun olevan onnellinen, he yrittävät ymmärtää arvomaailmaani.
Yllättäen, vasta viime aikoina olen itsekin oivaltanut, että tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että haluan pitää kotini tyhjänä turhasta tavarasta tai siitä, että olen ronkeli. Tässä on kyse erilaisesta suhtautumisesta tavaraan ja se on paljon laajempi konsepti.
Äitini esimerkiksi tietää, että en säästä onnittelukortteja. Hän saattaa tokaista, että valitsi korteistaan “jonkun vanhan, ei niin kivan” koska heitän kortin kuitenkin roskiin. Se ei ole paras lähestymistapa, mutta se on totta. Äitini ei kuitenkaan oivalla, että kortin saaminen on minulle tärkeää. Minä muistan äitini ihmisenä, joka muistaa merkkipäivinä ja tuo aina ihanan (tai nykyään ei niin ihanan) kortin. Minun ei tarvitse säästää fyysistä korttia, muistan ja aistin ajatuksen sen takana. En näe mitään arvoa sillä, että säilön sen varastoon ja katselen sitä kerran kymmenessä vuodessa. Kerään mieluummin muistoja pääni sisälle. Jos tavaralla itsessään ei ole funktiota, eikä se jää seinälle visuaalista nautintoa tuomaan, se on tarpeeton.
Ihastuin aikoinaan konmari-metodin osioon kirjoista. Lukuhetkellä kirja antaa nautinnon, se tuo elämääni sisältöä. Sen jälkeen kirja saa jatkaa matkaa. Mikäli hyllyssä on lojunut kirja lukematta vuosikausia, et tule sitä ikinä lukemaan. Mikäli kirjan luettuasi ajattelet lukevasi sen vielä uudelleen, on hyvin todennäköistä että et tule tekemään sitä koskaan. Rakastan ja ostan paljon kirjoja, säästän kirkkaimmat ja kauneimmat helmet, valtaosan laitan suoraan kiertoon. Tarina ja tieto on tehnyt tehtävänsä, fyysinen esine eliminoidaan. Tässä ollaan minimalismin ytimessä. (Joku voi ajatella, että oltaisiin vielä enemmän ytimessä jos lainataan kirja kirjastosta, mutta kirjallisuuden tukeminen on minulle tärkeää ja toisinaan pidän erityisesti siitä, että saan tehdä kirjoihin alleviivauksia ja merkintöjä.)
On totta, että vanhat valokuvat ja tavarat resonoivat muistoja. On totta, että niiden äärelle pysähtyessään voi vierähtää tovi ja nostalgian voi aistia huoneessa. Ajattelen kuitenkin, että elämä on tässä ja nyt. Mietin usein päässäni lausetta mitä jäljelle jää. Kun joku tyhjentää asuntoani kuolemani jälkeen, mitä toivoisin sieltä löytyvän..
Minun taloni on varastoa myöten siisti. Jätän jälkeeni sopivasti historian havinaa. Tähtään siihen, että säästän minulle merkityksellisiä asioita tästä hetkestä, vuosistani maan päällä. Minulta ei löydy mitään rikkinäistä, ei roskia, eikä yhtään ylimääräistä ohjekirjaa tai johtoa. Haluan jättää jälkeeni taidetta, laadukasta designia ja päiväkirjani. Kaiken saa myydä tai hävittää kun olen poissa. Tuhkana tuulessa en kaipaa mitään. Uskon, että tulen elämään vielä monta vaihetta tavaroitteni kanssa ja todennäköisesti jossain vaiheessa poltan päiväkirjani. Aivan täysin varma olen siitä, että en tule koskaan säilyttämään hetkeäkään mitään mikä ei tuota minulle iloa tai ole tarpeellinen. Olen erityisen lahjakas laittamaan juuri saatuja lahjoja eteenpäin.
Äitini mielestä minulle on hyvin vaikea ostaa mitään. Hyvä! En nimittäin varsinaisesti tarvitse mitään. Ymmärrän vanhemman luontevan hingun hankkia lapsilleen jotain. Itsekin haluan yllättää ja antaa. Mielessäni onkin kirkkaana missio, jossa liputan elämyslahjojen perään ja se onkin mennyt osittain hienosti jakeluun. Myös itselle – tänä jouluna ostimme pojille matkan Legolandiin ja siipan vein kelluntaan, syömään ja hotelliin viime viikonloppuna syntymäpäivän kunniaksi. Siinä missä äitini vielä valittaa, mutta ymmärtää – isäni on melko kova luu, vaikkakin parannusta on ollut havaittavissa. Jatkossa teen kaikkeni, jotta hän ymmärtää että käskyni älä osta mitään turhaa on rakkautta, ei kiittämättömyyttä. Ja terästääkseni viestiä aion kertoa suoraan, että kaikki mikä ei tuo lisäarvoa elämäämme, lähtee eteenpäin. Pieni rehellinen uhkaus saattaa olla sisäistämisen puuttuva palanen.
Maailma hukkuu tavaraan. Sen ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Pidän tavarasta ja olen taas muuttanut mieltäni, koska eteisessä odottaa viisi IKEA-kassillista tavaraa. Vien ne huomenna kirpputorille ja kun nostelen niitä pöytään tunnen huonoa omaatuntoa. Prosessi silti toimii, entinen hamstraaja voi parantua. Virheostoksia löytyy kaapeista joka kerta vähemmän ja luovun joka kerta rohkeammin. Huono omatunto saa miettimään tulevia ostoksia ja pysähtymään niiden äärellä. Vähemmän on enemmän. Se on enemmän aikaa tärkeille asioille. Se on enemmän tilaa hengittää.
