NEW HOUSE BLUES – voin ahdistua mistä vain!




Mikäli on mieleltään ailahtelevainen, ylianalysoiva ja stressin kaikesta kehittävä, myös onni ja saavutukset voivat ahdistaa. Useamman kerran olen toivonut yksinkertaisempia, rauhallisia aivoja – tuumaillen kuitenkin, että kaikki on jännittävämpää näin.


Kun muutto läheni, oli jo hyvissä ajoin tiedossa, että ahdistus hiipii olkapäälle tuijottelemaan. Se on tuttu toveri, josta otan tosissani vain muutaman prosentin, mutta se voi silti tuottaa epävarman olon. Makoilin pari päivää ennen muttoa tulevan olohuoneemme lattialla, kun Kai eristi allaskaappia ja minuun iski new house blues. Sellainen olotila, jossa miettii onko tehnyt elämänsä suurimman virheen (ottaa nyt asuntolainaa älyttömästi ja vielä jonkun toisen kanssa!), olisiko pitänyt tehdä aivan toisen mallinen talo (kyllähän tää on pieni ja varsin epäkäytännöllinen!), kenties keittiön laatta tulee näyttämään aivan dilleltä (ja miten sekin pidetään puhtaana!), miksi ihmeessä rakensin Järvenpäähän (ei meillä ole ystäviä, jotka jaksais ees tulla käymään!).


Kun tällaisia ajatuksia kasaa mielessään, iskee eittämättä blues.

Nyt olemme olleet kohteessa kuusi yötä (lapset yhden) ja vaikka kaikki on väärissä paikoissa, puolet asioista puuttuu ja ihan joka huoneessa on vielä vähän jotain hommaa – kyllä tätä voi kodiksi kutsua. Osasin eilen asioilla käydessäni ajaa jopa ykkösellä takaisin oikeaan osoitteeseen.


Minä olen pääosin häärinyt uuden kodin päädyssä tavaroita paikoilleen/väliaikaisille paikoilleen, kun Kai on ajanut tavarakuormia vanhasta uuteen (himmee tsemppari). Kun toissapäivänä astelin vanhaan, liki tyhjään kämppään, en tuntenut juurikaan haikeutta. Ajattelin, että suru olisi suuri, kun hyvästelen ison tehtaamme. Ehkä puolessatoista vuodessa ei ehdi kiintyä. Ehkä asunto oli täydellinen juuri siihen tarkoitukseen, mihin se oli hankittu – väliaikainen koti. Sellaisesta onkin tarkoitus lähteä.


On hämmentävää, miten rivakasti tottuu uuteen ja etenkin; miten nopeasti unohtaa. Uudessa on tietenkin oma viehätyksensä. Vaikka muuttaisi 1900-luvun alun asuntoon, se on aina uusi juuri sinulle. Mietit mihin lusikat menevät, mihin isket peilin. Meidän uusi on niin uusi, että osa asioista puuttuu vielä kokonaan. Mainitsin aiemmin, että elämme välitilassa kahden kodin kanssa – nyt olemme siirtyneet eteenpäin ja saaneet tilalle keskeneräisen. Se on astetta parempi, kaikki toimii ja koti on täysin asuttava. Vaatii vain aikamoista malttia kaikki-nyt-heti ihmiselle, että asiat löytävät paikkansa, keittiön sokkelit ja ovet hiihtävät mestoille, listat, karmit, matot, hana, väliovet, kaapit.. Pihasta puhumattakaan.


Miljoonan keskeneräisen asian kanssa ilmalämpöpumpusta vessan roskikseen, elelen seuraavat kuukaudet ja aina välillä yritän pysähtyä ajattelemaan, että me rakennettiin just talo.


Pian meillä on kolmas vuosipäivä ja me ollaan rakennettu yhdessä talo. Se on kaunis ja mekin ollaan vielä yhdessä.


Kunhan asetumme, tässä on varmasti melko hyvä. Tästä tulee hyvä.

(Ja jonain päivänä mä vielä saan otettua laadukkaita kuvia, näiden kännyräpsyjen sijaan. Täällä meneillään vahva suutarin kengättömät lapset -keissi..)

Kerro, kysy!

© Kaisu Jouppi 2020. Oikeudet muutoksiin pidätetään.