Näistä kuvista on jo tovi. Tontilla on märkää ja pimeää, mutta kaikki on valmista elementtejä varten. Elementitkin ovat jo valmiita, mutta odottavat tehtaalla ensi vuoteen.
Olimme urakoitsijan kanssa samaa mieltä siitä, että keskellä joulun pyhiä olisi hölmöä edetä. Parasta elementeille on saada ne paikoilleen melko yhtäjaksoisesti, jotta saamme valmista vesikattoon asti. Mikäli homma olisi katkonaista, meidän päällä leijuisi koko ajan valtava stressi (etenkin näillä keleillä), että suojaukset pitää. Nyt saamme siis rauhassa nauttia joululomasta ja startata uuden vuoden kovin jännittävällä tapahtumalla. On aivan hullua nähdä elementit paikoillaan ja vihdoin hahmottaa kahden vuoden suunnittelun jälkeen miltä se tuleva koti oikein tuntuu! Reilut kaksi viikkoa vielä jännäillään..
Viime aikoina raksan sijaan olen päivitellyt tulevan kotimme sijaintia ja tuntemuksia joita se herättää. Kotimme tulee keskelle lähiötä. Ympärillä on matalaa rivitaloa ja omakotitaloa. Tiheään asuttua maata, melko ytimessä, mutta kuitenkin juuri sellaisen matkan päässä keskustasta, että tuntee olevansa hitusen sivussa. Monen ajatusmutkan kautta tämä sai minut miettimään jopa elämän tarkoitusta. Koiran kanssa käppäillessä uusilla kulmilla (jotka ovat tuttuja lapsuudestani), olen päivitellyt Kaille ääneen, että “Täällä ihmiset sit vaan asuu”. Kun oikein alkaa miettimään, on todella hämmentävää kuinka ihmiset löytävät kodin jostain ja asettuvat sinne. He käyvät töissä, kasvattavat lapsensa, rilluttelevat, riitelevät ja nököttävät poteroissaan. Tuijotamme näyttöpäätteitä, kudomme sukkia, teemme kotitöitä. Siinä se elämä pyörii. Lähiössä, keskustassa, maalla, ytimessä… Asumme päällekkäin, vierekkäin, kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Pysyvyys, asettuminen, paikallaan oleminen ovatkin varmasti ne, mitkä päällimmäisenä tässä ovat kurkkua hetkittäin kuristaneet. Hautaanko asti tässä nyt sitten pitäisi olla? Mutta myös – onko tämä nyt juuri meille, juuri tässä elämäntilanteessa oikea valinta? Olemme purkaneet tuota ajatusta useaan otteeseen ja se on tehnyt hyvää. Tai oikeastaan olen purkanut ja Kai on kuunnellut. Hän on hämmentävän sinut kaiken tapahtuvan kanssa ja täten mulle jää enemmän tilaa kipuilla.
Useilla on tarve pysyä sykkeessä ja seesteinen lähiöelämä tuntuu suoralta tieltä hautaan. Kun ajattelen itseäni, Kaita, meitä pariskuntana ja perheidylliä – sykkeen keskellä asuminen olisi tässä vaiheessa elämää turhaa. Mitä enemmän pohdin asiaa, se voi hyvinkin tuntua turhalta myös kahdenkymmenen vuoden päästä. Me yksinkertaisesti rakastamme kotona olemista. Viihdymme omissa oloissamme, toistemme seurassa. Nautimme lähipiirin läsnäolosta, ihan siinä vieressä. Me haluamme oman pihan. Me haluamme meidän näköisen talon. Me emme halua geneeriseen kerrostaloon, emmekä edes rivariin. Meillä (minulla) voi kuitenkin hetkittäin käväistä mielessä asuminen ytimessä. Elää hektisemmin, olla liikkuvaisempi ja etenkin välttää jumiutumista yhteen lokaatioon. Kun nostan asian esiin, keskustelun lopputulos on joka kerta sama.
Me ei tehdä ison kaupungin palveluilla, ravintoloilla, kulttuurimahdollisuuksilla ja niin edelleen yhtään mitään arkemme keskellä. Jos asuisimme ytimessä, olisimme kuitenkin kotona ja siellä me sitten nököttäisimme pienessä tilassa (koska emme ole miljonäärejä) nelisteen ja kahden elukan kanssa. Olisimme etäällä turvaverkosta, kaukana käytännöllisestä arjesta. Olemme 30 minuutin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kun me toisinaan haluamme kulttuuria tai uutta ravintolaa, hyppäämme junaan. Me olemme lähellä isoa ydintä ja vielä lähempänä Järvenpään ydintä. Lähellä riittää. Meidän ei tarvitse asua kummassakaan. Leikittelen ajatuksella, että muutamme ytimeen kun lapset ovat isoja. Hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä, että ympäri vuoden käytettävä mökki olisi varmaan meille sopivampi vaihtoehto saada vaihtelua. Todennäköisesti kuitenkin nököttäisimme elukoiden kanssa kaksin kaksiossamme kaikki illat, joten miksi ei nököttäisi vaikka järven rannalla, luonnon keskellä.
Olemme tässä elämäntilanteessa asettumassa varmasti oikeaan paikkaan. Rakennamme kuitenkin taloa ja vielä vanhempieni viereen. Usein sellaisesta ei lähdetä ihan heti jatkamaan matkaa. Siihen sopeutuminen on varmasti asia, joka kipuilee taustalla alvariinsa. Kaipaan liikettä, enkä suostu jumittavaan elämään. Kun olemme purkaneet liikkumisen kaipuuta, olemme todenneet, että sitä löytää kyllä elämästä muutoin jos haluaa.
Ja ken tietää oikeasti mihin nämä polut vie. Ei voi tietää edes mitä ajattelee viiden vuoden päästä, mitä tuntee, mitä tarvitsee. Jo se kumoaa pysyvyyden.
ความคิดเห็น