Raskausviikot 17-21 (16+0 – 20+6)

Olo oli kovin malttamaton joulukuussa. Huutelin Kaille toisinaan, että saanko jo tulla ulos kaapista raskauden kanssa?

Oli muodostunut tarve höpöttää raskaudesta, etenkin somessa, mutta lähisukulaisille oli kerrottava ensin. Koronan vuoksi pyörimme vain omissa oloissamme ja olimme suunnitelleet kertovamme ennakkojouluaterialla Kain veljille raskaudesta, vihdoin. Sekin kuitenkin peruutettiin pahentuneen koronatilanteen vuoksi ja meitä harmitti.

Lopulta kuitenkin koitti aika, jolloin tulimme kaapista ulos ja heti kadutti. Kertominen somessa kauhistutti – mitä jos kaikki menee taas pieleen ja rakenneultrasta tulee huonoja uutisia.. Eräs osasi hyvin kiteyttää, että suru on sama, tiesi raskaudesta yksi tai tuhat ihmistä.

Minulla oli aivan hemmetin vahva poikaolo, Kai taas odotti tyttöä. Raskaus kulki samaa rataa edellisten kanssa ja intuitioni oli koko ajan varmempi, että kyllä meille on pikku-Kai tuloillaan. Kuusamon lomalla pallottelimme poikien nimiä – monta mukavaa vaihtoehtoa, mikään ei tuntunut nousevan ylitse muiden. Tuumimme, että voimme päättää poikamme nimen, kun nähdään millainen tyyppi sieltä tulee.

Olin hetkittäin melko kärsimätön rakenneultran suhteen. Laskettuni on toukokuun lopussa ja täten meidän pienehkössä toukokuisten vertaistukiryhmässä suurin osa käpsytteli rakenneultraan ennen minua ja seurasin ryhmän kautta muiden helpotuksia. Sitä iloitsi ja samalla panikoi, kuka saa huonoja uutisia, tuleeko niitä?

Kuudestakymmenestä kaksi äitiä joutuivat keskeyttämään raskauden puolessa välissä, vauvan ollessa niin sairas.

Oli käsittämättömän raskasta seurata ryhmässä ensin aamun hyvänmielen jännitystä ja lukea iltapäivällä, kuinka kyseinen äiti poistuu ryhmästä pahimman mahdollisen tapahduttua. Yritä siinä sitten luottaa, että huonot kortit eivät satu meidän kohdalle. Joku ne kuitenkin aina saa – miksi emme me?

Meidän vuoro oli varattu heti kun mahdollista ja se osui loppiaisen jälkeiselle päivälle. Päätimmekin lähteä Kuusamoon lomailemaan niin, että saavuimme loppiaisiltana takaisin. Tämä oli niin nerokas suunnitelma, että vieläkin taputtelen itseäni olalle. Päivät kuluivat lomalla tunnetusti nopeaan ja kun mökkikamat oli kotona purettu, oli aika mennä nukkumaan ja suunnata sairaalalle heti aamusta. Olin selkeästi todella nollannut itseni lomalla, neuvolakorttia ei tullut mieleenkään ottaa mukaan ja sain hieman paheksuvan tuhahduksen kätilöltä.

Ensimmäisen ultran ihanan kätilön jälkeen kohdallemme osui konkari, joka ei turhia höpötellyt. Etenimme jämptisti ja vietimme huoneessa noin viisitoista minuuttia. Kun kätilö alussa sanoi, että ”sydän lyö napakasti, kuten pitää”, erehdyin kysymään mikä syke on tällä hetkellä. ”En minä sitä tässä katso!” oli vastaus ja päätin jättää selittämättä, että ajattelin joskos hän näkisi sen siitä samalta ruudulta helposti. Loppuajan annoin hänen hoitaa työnsä ja keskityin pelkäämään koska hän alkaa mumisemaan: Hetkinen.. Ööö…

Tuntui kerrassaan ihmeeltä, että sitä ei hetkeä ei koskaan tullut. Vauva näytti kasvavan käyrillä ja kaikki oleellinen tuntui olevan kohdillaan aivolohkoineen ja sydämen kammioineen päivineen. Helpotus oli valtava ja helotimme molemmat posket punaisina, stressin purkaututuessa.

Kun ultra oli hikoiltu hengittämättä läpi ja rakenteet näyttivät olevan kunnossa, kätilö halusi tietää onko kysyttävää. Toki halusimme tietää sukupuolen. Pidän yllätyksistä, mutta sukupuolen selviäminen synnytyssalissa tuntuu näin kolmannellakin kerralla aivan liian isolta sellaiselta. Kaipaan odotuksen tueksi mielikuvia tulevasta, jotta voin hieman tuumailla millainen tyyppi sieltä saattaa tulla. Vaikka sukupuoli ei kerro juuri mitään, on se ainoa oljenkorsi, minkä tässä vaiheessa saa.

Me emme tosin saaneet sitäkään. Saimme veikkauksen, mutta varmuutta ei meille suotu.

Hankintojen suhteen tiedottomuudella ei tosin ole meille mitään merkitystä. Muovilaatikkoon oli alkanut kertyä herkkuja, jotka ovat varsin neutraaleja. En ole traktoreiden tai mekkojen perään, enkä muutoinkaan pue pojille vain "poikien värejä" ja päinvastoin. Oli ihanaa uskaltaa vihdoin luottaa raskauteen ja hiplailla pieniä paitoja sekä pöksyjä. Muutama tuttikin tuli postista. Osan esittelin Kaille, osa siirtyi kätköpaikkaan odottamaan isyyspakkausta (josta postaus täällä: https://www.muutamahetki.com/post/isyyspakkaus)

Olimme päättäneet jo etukäteen, että jos rakenneultrasta jää yhtään epävarma olo, menemme moikkaamaan vauvaa vielä 4D-ultraan yksityiselle. Rakenneultran jälkeen raskaus on vasta puolivälissä ja tuntui mukavalta ajatukselta, että pääsisi vielä ennen synnäriä tutkailemaan bebeä. Kun sukupuoli jäi aavistuksen varaan, varasin ajan neljädeehen hetimiten, viikolle 25.

Tuntui hienolta ylittää puoliväli. Raskauäppien maailmassa tuo mieletöntä tyydytystä nähdä, kuinka menneet päivät lisääntyvät ja jäljelle jääneet vähentyvät. Puoliväli oli juhlapäivä ja seuraavat skumpat skoolataan varmasti, kun laskuri menee jäljellä olevissa päivissä alle sadan.

Päivien vähentyessä myös uudenlaiset paineet nostivat päätään ja päädyin lataamaan applikaation, joka opettaa minulle ruotsinkieltä. Olen onnistunut saamaan itseni tilanteeseen, jossa minulle täysin vieras kieli tulee lapseni toiseksi äidinkieleksi. Oh my. Olen kyllä käynyt peruskoulussa ruotsin tunneilla, mutta meille sattui perätysten kolme välinpitämätöntä opettajaa ja iso ryhmä. En oppinut yhtään mitään ja amiksen tunnit vedin hauki-on-kala mentaliteetilla. Kieli on siis todella vieras ja näin vanhana se tuntuu myös vaikealta.

Innostuin opiskelusta noin kolmeksi päiväksi ja nyt taidan vain hyväksyä, että Kailla ja vauvalla on oma salakielensä, tai sitten opin kieltä vahingossa siinä samalla.. En toki ole vielä poistanut äppiä, kenties oppimisen halu tulee paniikissa äitiysloman alettua, heheh.

Kaksikielisyys on kuitenkin mielestäni aivan mieletön rikkaus ja kumartelen kiitollisena, että lapseni saa tällaisen mahdollisuuden. Ruotsi ei ehkä ole se tarpeellisin kieli, mutta siinä on niin paljon samanlaisuuksia englannin kanssa, että alun mahdollisten haasteiden jälkeen kaksikielisyydestä on varmasti vain etuja.

Samalla kun unohtelin juuri opittuja ruotsinkielisiä sanoja, vatsani alkoi kasvaa. Se tuntuu kasvavan kerran kuussa jatkuvan venymisen sijaan. Yhtäkkiä se olikin pallona ja alkoi hieman näkyä löysienkin vaatteiden lomasta, sitten taas kasvu pysähtyi.

Vatsani saa kotona paljon huomiota. Leeviä se naurattaa halatessa ja siihen törmätessään, Aapo käy suukottelemassa, sekä halaamassa sitä satunnaisesti ja Kai nauraa aina kun näkee minut ilman paitaa. Toisinaan hän huutaa innokkaasti, että nyt on kyllä vatsa kasvanut! Kuitenkin hyväntahtoisen lutuisesti ja hyökkää samalla halimaan.

Juuri tämän syklin lopussa vauva alkoi antaa signaaleja olemassaolostaan. Raskausviikoilla 20+5 tunsin ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeet ja siitä eteenpäin olenkin saanut hymyillä niille joka päivä. Koska liikkeistä suurin osa jää tässä vaiheessa huomaamatta, vauva vaikuttaa vielä mukavan rauhalliselta ja toisinaan olen vieläkin turvautunut doppleriin, jos elonmerkkejä ei ole tullut päivän aikana.

Nämä viikot ovat jo sitä kuuluisaa raskauden parasta aikaa ja kieltämättä olen tuntenut itseni melko normaaliksi, omaksi itsekseni. Rakenneultra ja puolivälin ylittäminen tuntuvat merkittäviltä virstanpylväiltä ja pikkuhiljaa lähestymme viikkoja, jolloin vauva voisi jo selviytyä pikkukeskosena. Tuntuu hassulta, että millimetrin solumöykky on nyt jo ihmiseksi tunnistettava.