Kasvava vatsa on yhtäaikaa niin söpö ja niin ärsyttävä.
Eteenpäin kumartelu alkoi olla hankalaa.
Halusimme tietyt vaunut ja kuulimme, että toimitusaika voi olla pari kuukautta. En kestä viime hetkeen meneviä asioita, joten toimimme ja laitoimme tilauksen sisään. Vaunut tulivat kahdessa viikossa. Hahah.
Siinä sitten tuijottelimme kärryjä, telakkaa ja turvakaukaloa miettien, mihin ihmeeseen nämä tungetaan useaksi kuukaudeksi. Lohtua toi kuitenkin asioiden eteneminen.
Vaunut sysäsivät hankinnoille vauhtia ja seuraavaksi löysimme itsemme ostamassa pinnasänkyä, äitini ompeli minulle päällisiä hoitoalustaan ja vaatteitakin alkoi kertyä. Kun Aapo työnteli innoissaan vaunuja pitkin asuntoa, olin onneissani, että vaunut olivat nyt meillä ja samalla mietin, mitä jos vauvaa ei tulekaan ja meillä on talo täynnä tavaraa.
4D-ultran uusinnassa vauva painoi vajaat 1300g ja hymyili useita kertoja (kuten kuvassa). Se oli jotenkin valtavan liikuttavaa!
Lopputalven kuukausina aloin laskea ajan kulumista erilaisilla tavoilla. Laskin jäljellä olevat maanantait, työpäivät, laskettiin viikkoja, raskausviikkoja, kuukausia.. Aika tuntui kuluvan nopeasti, toisaalta välillä yhden raskausviikon läpi kahlaaminen tuntui ikuisuudelta. Odotus oli kuin elämä muutoinkin – päivät pitkiä, vuodet lyhyitä.
Erilaiset välietapit ja määränpäät tuntuivat etäisiltä. Kun kävimme 4D-ultrassa (edellinen postaus), kätilö tuskaili näkyvyyttä – napanuoraa oli kauheasti vauvan kasvojen edessä ja hän halusi tarjota ilmaista uusintaa. Tartuin tilaisuuteen ja varasin ajan neljän viikon päähän. Odotus tuntui ikuisuudelta ja kun ultrassa selvisi, että vauva oli kasvanut tuona aikana puolella, tuntui todella siltä, että aikaa olisi kulunut enemmänkin.
On ollut ihanaa käydä ultrassa useita kertoja tämän raskauden aikana. Kateellisena mietin niitä maita, joissa ultrataan jokaisella neuvolakäynnillä. Tuntuu käsittämättömältä, että meillä on yhdeksän kuukauden aikana vain kaksi ultraa ja kun toinen niistä on käyty, raskaus on vasta puolessa välissä. Vauvan asento arvioidaan käsikopelolla vatsan päältä ja koosta ei ole hajuakaan. Arvioita tehdään kyllä vatsan päältä, mutta omien muksujen kohdalla ne ovat ainakin menneet aivan metsään.
Pallo kasvoi ja konkreettiset asiat vauvaa varten alkoivat vallata kotiamme.
Menopeliksi valikoitui Bugaboo Fox2, Mineral black. Entiselle Emmaljungien käyttäjälle varsin pieni kärry, mutta oi niin kevyt.
Ylitimme näillä viikoilla kahdensadan päivän rajapyykin ja se tuntui aikamoiselta. Vaikka päiviä jäi jäljelle kahdeksankymmentä, tuntui tämä saavutukselta. Vatsa pyöristyi entuudestaan ja vaikka se pysyi suht sirona, alkoi vauva painaa sisuskaluja pitkästä selästäni huolimatta. Se aiheutti näillä viikoilla hankaluuksi lähinnä hengittämisen suhteen, mutta närästystäkin ilmeni toisinaan. Selkeästi tunsin, kuinka ruoka ei suostunut menemään alas ja aloin tuottamaan epämääräistä hikkaääntä.
Kun lähestyimme kolmattakymmenettä viikkoa, alkoi supistuksia tulla yhä useammin. Tämä oli minulle uutta, aiemmissa raskauksissa harjoitussupistuksia ei ole ilmaantunut. Ensin en osannut yhdistää niitä stressiin, mutta mitä pidempään seurailin tilannetta, oivalsin, että supistukset johtuivat rasituksesta.
Esikoista odotin opiskelujen lomassa, tein satunnaisia työvuoroja ja jäin äitiyslomalle melko aikaisin. Kuopuksen kanssa olin juuri aloittanut yrittäjänä, mutta työtahti oli varsin verkkainen. Olen nyt paljon vanhempi, mutta myös työtahtini on aivan erilainen. Kuvausten jälkeen huomasin olevani aivan ryytynyt ja vatsa meni kivikovaksi tämän tästä. Aloin haaveilla äitiyslomasta ja laskin päiviä vieläkin ahkerammin. Voimat hupenivat ja stressilevelit nousivat.
Vauvan liikkeet onneksi voimistuivat. Niistä tuli selkeitä iskuja ja vatsan puolella olevasta istukasta huolimatta liikkeet alkoivat myös näkyä ulkopuolelle. Se se vasta on aina yhtä hassua ja viihdytti Kaita paljonkin. Ei tarvitse tunnustella kädellä, kun voi seurailla vääntelyä ja kääntelyä silmillään.
Huoli kulki mukana, mutta myös onni ja kiitollisuus. Kun vauvan kasvot on nähnyt ultrassa ja ulkopuolelta voit aistia raajojen liikkeet, joutuu aika-ajoin tiristämään kyyneliä. Vaikka vauvan saapuminen ja häneen kiintyminen tuntuu etäiseltä asialta, välillä tulee vahvoja onnen sykähdyksiä.
Olen myös varmasti kiitollisempi tästä tilanteesta nyt, kun ensimmäinen meni kesken ja raskautuminen vaati kovaa yrittämistä. Toisaalta keskenmeno on suurin syy siihen, miksi en vieläkään uskalla täysin heittäytyä kuvittelemaan tulevaa.
