Raskausviikot 31-34 ( 30+0 – 33+6)




Pirun raskausdiabetes alkoi ryttyilemään.

Pirun pelot kasvoivat.

Nämä viikot eivät olleet helppoja.

Fyysisesti olin melko hyvässä hapessa, kuten edellisissäkin raskauksissa. Vatsa ei varsinaisesti haitannut arkea ja keho tuntui omalta. Kohtuni kuitenkin yritti kertoa, että tarvitsen lepoa ja supisteli rasituksesta. Useita viikkoja laitoin supistelut normaalin raskauden piikkiin, vaikka minulla ei aiemmissa raskauksissa ollut tällaista ollenkaan.


Kun suppareiden lisäksi aloin olla henkisesti aivan tapissa, päädyin hakemaan lopulta sairaslomaa ja ymmärsin sen tarpeellisuuden vasta kun aloin hidastamaan tahtia.

Sairaslomalle jääminen tuntui aluksi suurelta pettymykseltä, miten en muka jaksa painaa sata lasissa? Raskaus ei ole sairaus, kyllä pitäisi jaksaa! Suurimmaksi haasteeksi muodostui unettomuus. Stressasin myös öisin ja lopulta aloin olla ihmisraunio. Vaati kuitenkin useita huomautuksia Kailta, ennen kuin kontaktoin lääkäriä – minä kun periaatteessa olin ihan kunnossa. Kai aisti paremmin ja muutaman jämäkän nyt oikeasti hae sairaslomaa -käskyn jälkeen päätin toimia.




Kun listasin lääkärille haasteita ja oireita, alkoi miltei naurattaa. En tosiaan ollut kunnossa. Lääkärilleni riitti tieto siitä, että en jaksa, mutta myös tieto rasituksesta johtuvista suppareista laittoi hänet käskemään minut lepotilaan. Työt kuulemma odottavat (en tosin ole siitä ihan varma näin yrittäjänä), pitää kiittää itseään, että on jaksanut näinkin pitkälle ja pitää muistaa nyt tehdä mikä on itselle ja vauvalle parhaaksi – levätä.


Yritin vielä vähän hämätä kehoa ja tein töitä sängystä käsin. Kun minua supisteli vuoteessakin, heitin hanskat tiskiin. Melkein.

Yrittäjänä sairasloman aloittaminen otti aikaa, oli pakko hoitaa avoinna olevat työt, oli pakko jaksaa vielä muutama meili. En saanut mitään ylimääräistä aikaiseksi, tai siltä ainakin tuntui ja se söi naista. Ärsytti aivan hirmuisesti, että oli niin poikki. Vaati valtavaa pakottamista höllentää, vaikka kaikki ympärillä olivat sitä mieltä, että nyt on aika.

Elämää sekoitti tämän kuukauden aikana myös Kain työkuviot. Piti etsiä uusi työpaikka ja vaikka luotto oli kova, oli myös korona ja en osannut yhtään aavistaa, että Kai löytää kahdessa viikossa uuden työpaikan ja kaikki menee siltä osin valtavan hienosti. Pari viikkoa siis ehdin myös murehtia miten selviämme työttömän ja äitiyslomalaisen arjessa. Kasasin näinä viikkoina niin paljon kaikenlaista huolta ja murhetta harteilleni, että ilman raskauttakin olisi uuvuttanut.

Huomasin myös piilottelevani pelkoja. Kain vastaus kaikkeen oli, että kyllä me selvitään. Minä en enää jaksanut kuulla sitä ja haudoin huolia itsekseni. Vauvaan liittyvät asiat pelottivat, enkä jaksanut innostua mistään siihen liittyvästä. Tuntui hämmentävältä pestä vauvanvaatteita ja ostella pussilakanoita pinnasänkyyn.

Aloitin insuliinin pistämisen ja sairasloman suunnilleen samaan aikaan. Voi pojat. Olinpa ollut taas syvissä vesissä, huomaamattani. Helpotus oli valtava, kun insuliini alkoi vaikuttaa, sokerit pysyivät tasaisina ja täten aloin nukkumaan paremmin. Supistukset laantuivat, kun hermoilu väheni. Mutta ne poistuivat kokonaan vasta, kun ymmärsin jättää työt kuten oli määrätty ja keskityin lepoon.


Pelkäsin silti koko ajan taustalla, että miten jaksan vauvan kanssa, kun en jaksa sitä ennenkään. Nyt kykenin kuunnella kehoa ja toimia sen mukaan, itkevän vauvan kanssa väsymykseni olisi toissijaista.

Kevät kuitenkin tuli ja valo sen (sekä insuliinin ja sairasloman) myötä. Aurinko tuntui ihanalta ja kun lumi suli takapihalta, emme malttaneet pysyä poissa pihahommista. Kaivoin savimaahan kuoppia istutuksia varten ja maalasin sokkelia. Kun supisteli, hölläsin.


Päivät kuluivat kuin varkain ja viimeinen raskauskuukausi saapui.




371 views0 comments