Raskausviikot 35-39 (34+0 – 38+6)




Sairasloma vaihtui äitiyslomaksi ja viikot alkoivat käydä vähiin. Nämä neljä viikkoa jäivätkin viimeisiksi raskausviikoiksi, vauvamme syntyi 39+0.

Jotenkin onnistuin kokemaan painetta äityslomastakin. Olin laskeskellut, että ehdin nollata mainiosti ennen vauvan saapumista, olihan raskaus menossa kahdella viikolla yli.


Radin vuoksi suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja alkoi näyttää siltä, että synnytys halutaan käynnistää viimeistään lasketun korvilla. Viikot kipittivät ohitse ja päivät olivat täynnä kaikkea muuta kuin rentoutumista. Kuvittelin vielä talvella, että ennen vauvaa luen sata kirjaa, maalaan ja elämä on ihanaa. Nyt päivät tuntuivat vain katoavan johonkin. Milloin lyllersin pihatöissä, milloin pyörin päättömänä ympyrää.

Insuliinin aloittaminen sai minut nukkumaan ja voimaan paremmin. Sitä lystiä kesti kuitenkin vain hetken. Kun kuulin seuraavalla kontrollikäynnillä, että vauvan kasvu oli lähtenyt kiihtymään – huolet ja murheet palasivat.


Olin hämmentynyt ja turhautunut, että saimme seuraavan ajan vasta kolmen viikon päähän, viikolle 38+5. Vauva keräsi massaa todistetusti yli tarpeiden, mutta nyt raskauden annettiin edetä liki loppuun asti. En enää ymmärtänyt miksi ylipäänsä kasvua seurattiin, mutta toimimme jälleen kiltisti ohjeiden mukaan.


Aloin tosin olla aivan poikki. Unettomuus palasi ja olin kovin pettynyt huolia täynnä olevaan äitiyslomaan. Hääräsimme pihaa ja kotia kuntoon, mutta samalla tuntui kuin en saisi mitään aikaiseksi. Yritin repiä irti sen mitä kykenin. Lilluin uudessa porealtaassamme, ihmettelin vatsaani ja tuumailimme klassisia onkohan tämä viimeinen kerta sitä ja tätä ennen vauvaa.. Viimeinen viikonloppu, viimeinen lakanoiden vaihto, viimeinen mökkireissu, viimeinen alkoholiton olut..





38+0 roudasin telakan ja turvakaukalon autoon. Niin typerä asia, mutta se teki jotenkin konkreettista kaikesta. Vauva ei enteillyt tulostaan, mutta halusin kaiken paikoilleen. Hymyilytti aina, kun lähdin autolla liikenteeseen ja tuntui sekopäiseltä, että ihoni alla möngersi juuri se tyyppi, jonka tulen muutaman viikon päästä kaukaloon nostamaan.


Vaikka useat tarvikkeet olivat saapuneet hyvissä ajoin, vasta niiden sijoittaminen paikoilleen ja esimerkiksi pinnasängyn lakanoiden laittaminen teki vauvasta todellisen. Pesänrakentamisella tuntui olevan merkittävä vaikutus oikean mielialan löytämiseen.

Kun deadline lähestyi, tunsin pientä kiitollisuutta kehoani kohtaan. Paino oli tämänkin raskauden aikana noussut hyvin maltillisesti, tällä kertaa neljä kiloa. Vatsani iho oli ehjä ja hieronnan vuoksi olin kivuton. Lyllersin vain vähän ja voihkin vain todella tiukoissa paikoissa. Vaikka sokereita keho ei pystynyt hallitsemaan ja olin hiippaillut uupumuksen rajoilla, tunsin pientä ylpeyttä siitä, että kykenen kantamaan lasta ja voimaan näinkin hyvin. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys, eikä toisaalta mikään saavutuskaan.


Pidin raskausvatsastani, kannoin sitä tyytyväisenä ja loppua kohden alkoi tuntumaan, että joudun luopumaan siitä liian pian. En ollut valmis kohtaamaan vauvaa ihan vielä.




38+5 saavuimme jälleen sairaalalle ja tarkoituksena oli tehdä käynnistyssuunnitelma. Vauva oli jatkanut kasvuaan ja lääkäri kipuili kovasti kokoarvion kanssa. Ulkotutkimuksella vauva ei vaikuttanut yhtä isolta, mitä ultran mitat antoivat ymmärtää. Minä olin kuitenkin niin väsynyt tähän arvuutteluun, että halusin tietää tarkat pläänit kuinka käynnistyksen kanssa edetään. Olin varautunut siihen, että meidät lähetetään kotiin odottelemaan spontaania synnytystä ja olin myös varautunut nostamaan siitä metelin. Onneksi ei tarvinnut, en tiedä olisinko oikeasti jaksanut.

Meille oli vannotettu, että tuona päivänä ei lähdetä vielä käynnistämään, joten mitään ei tarvinnut ottaa mukaan. Menimmekin molemmat hieman valkoisiksi, kun lääkäri ehdotti, että voisimme käynnistää synnytyksen nyt.

Hän huomasi järkytyksemme ja ehdotti heti perään, että meidät voidaan myös sijoittaa käynnistysjonoon. Valitsimme aikalisän, emme olleet valmiita niin rivakkaan etenemiseen.


Kyseinen päivä oli maanantai ja saisimme puhelun aikaisintaan keskiviikkona, viimeistään perjantaina. Pyysin saada unilääkettä jännitykseen ja kysyin, voinko ottaa verenpainelääkettä rauhoittavana ennen sairaalalle saapumista – tässä kohtaa käynnistäminen stressasi minua valtavasti. Dropit saivat vihreää valoa ja kotimatkalla naureskelimme hermostuneina. Raskaus todella lähestyi loppuaan ja olimme astumassa uuden äärelle.

Eniten kierroksille pamahti Kai, kyseisen ajon aikana häneen taisi vasta iskeä se fakta, että meille tulee vauva. Tuleva pappa olikin aivan mahdoton kotona. Hän alkoi järjestellä asioita, pikaisena rakentaa pesää omalta osaltaan. Minä naureskelin sohvalla leppoisasti, kun hän nakutteli töihin viestiä, murehti koiran sekä poikien hoitamisesta ja mouhoten pakkasi sairaalakassia – vaikka vannotin, että emme ole akuutti tapaus ja puhelu tulee varmasti vasta perjantaina.

Puhelu tuli heti keskiviikkoaamuna.

Hyppäsimme autoon ja kurkatessani takapenkille tajusin – kotiin tullaan seuraavan kerran turvakaukalo täytettynä. Sitten ajoimme vielä viimeisen kerran kauppaan ostamaan eväitä, ihan kahdestaan.




634 views0 comments