Olo oli hämmentävän rauhallinen. Mieli ei suunnitellut tulevaa, se keskittyi hetkeen. Ajatuksiimme ankkuroitui päivä kerrallaan -fraasi ja puhuimme lopulta melko vähän raskaudesta. Minulla se oli mielessä toki alvariinsa ja kun kuvioihin astui oireet ja etenkin niiden sahaaminen edestakaisin, en voinut sivuuttaa asiaa täysin.
Melko pian plussaamisen jälkeen muutuin ihmisenä, tunsin olevani erilainen. En oikeastaan osaa kuvailla tätä tunnetta ja oloa selkeästi, mutta jokin muuttui ja vaikka se ei todennäköisesti näkynyt ulkopuolelle – sisälläni tunsin muuttuneeni peruuttamattomasti. Luulen tämän johtuvan viime vuoden surusta ja tämän vuoden pelosta. Koska suljin tulevaisuuden mielestäni, elämästä tuli erilaista. Ehkä todella aloin elämään enemmän päivä kerrallaan ja sehän tunnetusti muuttaa ihmistä. Hyvin hämmentävällä tavalla asiat olivat nyt toisin.
En kuvitellut tulevaa, mutta koko ajan oli huolehdittava, että ei syö mitään väärää ja pistettävä merkille, minkä värinen vessapaperi on pissan jälkeen. Verestä tulee alkuraskaudessa pelottava paha ja jokainen käynti vessassa ilman sitä, tuntuu erävoitolta. Toisaalta sitä luki internetin syövereistä, kuinka jonkun raskaus oli keskeytynyt monta viikkoa aiemmin, mutta alkio ei ollut tullut ulos ja oireetkin olivat pysyneet. Huoli kaihersi rintaa, mutta yritin parhaani mukaan sivuuttaa sen.
Raskauden keskeytymisen pelko ei tuo mitään hyvää elämään. Mikäli ihminen pystyy kontrolloimaan itseään, suosittelen pysymään poissa ihan kaikkialta. Lopulta keskenmenolle ei voi tehdä yhtään mitään ja tieto lisää vain tuskaa ja epätietoisuutta. Raskauden alussa ei lopulta ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa ja toivoa parasta.
Toki on tärkeää tiedostaa elämän realiteetit – joka kymmenes raskaus päättyy keskenmenoon. Se on normaalia, eikä se tarkoita, etteikö raskaus voisi koskaan onnistua. Toki jos googletat, löydät varmasti kertomuksia, joissa näinkin on käynyt. Tarinoita on yhtä paljon, kuin on raskauksia maailmassa ja verkko on pullollaan epäonnistuneita tarinoita. Kuten siippani sanoi: kukaan ei kirjoita verkkoon, jos kaikki on mennyt hyvin. Sinne puretaan huolet ja murheet.
Yritin tehdä niinkuin opetan: pitää mielen realistisena, jopa positiivisena. Vaati toisinaan suurta tahdonvoimaa pitäytyä realiteeteissa, eikä lähteä hörhöilemään muiden tarinoiden maailmaan. On luotettava kehoon, vaikka sille olisi juuri jaellut kuukausia putkeen epäluottamuslauseita. Mikäli vauvalla on kehityshäiriö, raskaus keskeytyy ja se on lopulta hyväksi kaikille.
Luonnollisesti menimme tällä kertaa varhaisultraan jännityksestä kireinä. Naistentautien erikoislääkäri onneksi tiesi mitä kaipasimme ja tokaisi välittömästi ultran alussa: raskaus kohdussa, sydän lyö, nyt katson muita juttuja.
Ja niin meille oli virallisesti annettu toinen mahdollisuus.
Tällä kertaa päivät täsmäsivät ja sydän löi vahvasti. Emme päässeet kuitenkaan nousemaan unelmissamme kovin korkealle, kun lääkäri lähtiessämme muistutti, että nyt on riskiviikot. Toki se oli tiedossa – raskaudet lakkaavat kehittymästä näillä viikoilla, vaikka kaikki olisi juuri nyt hyvin.
Sikiö vastasi varhaisultrassa kooltaan rv 6+6 ja tämä tarkoitti, että meillä oli viisi viikkoa aikaa maagiseen 12 viikon rajaan, jolloin keskenmenon riski pienenee merkittävästi. Todellisuudessa riski pienenee joka kehitysaskeleen jälkeen, jokainen kulunut päivä on askel lähempänä onnistumista – mutta 12 viikon tienoolla tapahtuvaa ultraa pidetään oleellisena virstanpylväänä. Palasimme päivä kerrallaan rytmiin, kuulostelin kehoani ja oireita.
Edellisistä raskauksista oli 15 ja 10 vuotta aikaa. Minulla oli joitain lauseita tallessa kuopuksen odotusajalta ja huomasin läpikäyväni melko samoja oireita. Rintoja aristi, väsymys oli lamaannuttavaa, vatsani turposi palloksi ja suoli lakkasi toimimasta: oli ihan normaalia, että suoli toimii kolmen päivän välein. Nam.
Kuten aiemmissa raskauksissa (paitsi viime vuonna), ruokahaluni muuttui. Aloin himoita raikkautta rasvaisen ja makean sijaan, herkut jäivät pois. Tietyt tuotteet, joita elämääni kuului aiemmin jatkuvasti, maistuivat oudolta. Teen juonti väheni ja aloin himoita jääkylmiä mehua.
Uutena oireena tuli etova olo. Ruokahalu pysyi, mutta annoskoot pienenivät, koska ruoka alkoi vain pyöriä suussa, nieleminen oli liki mahdotonta ja joidenkin ruokien pelkkä ajattelu sai etomaan. Samaa tai samantyyppistä ruokaa ei kyennyt syömään peräkkäisinä päivinä. Olen ollut kiitollinen, että en ole joutunut oksentelemaan, mutta etova olokin saattoi jatkua neljä päivää putkeen aamusta iltaan – ei optimaalista.
Kohdussa tuntui alkuun tapahtuvan kaikenlaista. En muista näitä tuntemuksia edellisistä raskauksista ollenkaan. Kenties nyt olin herkemmällä korvalla liikkeellä. Koin myös repäisykipuja. Nukun miten sattuu ja välillä yöllä heräsin kivuliaaseen voihkaisuun – asennon vaihtaminen tuntui siltä, kuin lihas olisi revähtänyt alavatsasta. Kohtu pysyi piilossa ja vain komea turvotus sai mahani pömpöttämään viikko toisensa perään huolella.
Menin kuoreeni. Halut katosivat ja kosketus tuntui ikävältä. Milloin Kai silitti väärin tai väärästä paikasta, milloin halaus satutti arkoja rintoja, milloin käsi turvonneella vatsalla kuvotti. Kun olet ilmavaivainen ja suoli ei toimi, et välttämättä koe olevasi seksuaalinen olento. Kirsikaksi kakun päälle asetettiin etova olo ja jatkuva väsymys.
Salailu tuntui ärsyttävältä ja koska viime kerralla saimme jakaa vain huonot uutiset, halusimme nyt ehtiä kertomaan läheisillemme ne hyvätkin. Kerroin ihmisille, joiden kanssa se luontevasti tuli puheeksi. Kuten kampaajalleni ja viikon kestäneen yhteistyön tiimille. Huomasin, että oli helpompaa kertoa puolitutuille, kuin läheisille ja tässä vaiheessa suurin osa sukulaisista pidettiin pimennossa.
Lapset tiesivät edellisvuoden keskenmenosta, koska he tulivat isältään meille, kun olin keskellä suurinta vuotoa ja surua. Kuopukseni Aapo prosessoi tuolloin asiaa tekemällä legoista vauvalle hautakiven ja oli jopa hetkellisesti hieman itkuinen. Molemmat ilmaisivat, että olisihan se pikkusisarus ollut ihana asia, vaikka yhteisrintama oli kuitenkin aina ollut seuraavanlainen: ei huutavia vauvoja meille!
Koin lopulta Aapon kanssa varsin tunteikkaan hetken kertoessamme lapsille raskaudesta eräs arkinen ilta, kalakeiton äärellä. Soppaa lusikoidessaan Aapo alkoi näyttää hieman surulliselta. Utelin, että mikä tuli ja siinä samassa hän purskasti spontaaniin, äänekkääseen itkuun. Kaappasin hänet kainaloon ja utelin, oliko tämä hyvä vai huono juttu? Lopulta Aapo sai sanotuksi itkun ja hämmennyksen seasta ”onnenkyyneleitä” ja minä olin haljeta rakkaudesta.
Puhuimme raskauden kulusta, vauvan koosta ja siitä, kuinka haurasta kaikki vielä on. En halunnut pelotella, mutta halusin, että lapset tietävät kaiken olevan vielä mahdollista – myös menetyksen. Tämän myötä tulevina viikkoina sain paljon onnenhymyjä etenkin kuopukselta, kun vauva pysyi matkassa mukana. Aloin ymmärtää, kuinka tärkeää oli ottaa pojat mukaan matkalle heti alusta asti.
