Raskausviikot 9-12 (8+0 – 11+6)



Saavuimme viikoille, jolloin kaikki meni viimeeksi perseelleen.

Sen vuoksi, siitä huolimatta (miten sen nyt ottaa), heräilin öisin ja valvoin miettien, ovatko oireet kadonneet? Jos oloni oli huono, sain nopeammin unen päästä kiinni.

Minuun kuitenkin asettui – hieman yllättäen – viikkojen edetessä tietynlainen rauha, tunne siitä, että kaikki on kunnossa. Tiedostin toki oikeasti, että kaikki voi myös mennä peruuttamattomasti pieleen, mutta seesteistä varmuutta se ei poistanut ja vakuuttunut olo toi mieluisaa vaihtelua huolien keskelle.

Tunsimme kiitollisuutta uudesta mahdollisuudesta ja aloin myös nähdä keskenmenon "positiivisia puolia". Tällä kertaa minulle infottiin, että Kai on odotettu seuralainen ensimmäiselle neuvolakäynnille – viime vuonna menin yksin. Vuosikymmen sitten vain harvat isät tulivat neuvolaan mukaan, eksäni ei odotusaikoina kertaakaan, joten nyt oltiin uusilla vesillä.


Palaset tuntuivat loksahtavan paikoilleen tällä kierroksella.

Luonteelleni sopii ainakin yrittää löytää silver lining ja halusin ajatella, että oli esimerkiksi helpompaa saattaa rakennusprojekti loppuun ilman vastasyntynyttä, ehkä en olisi jaksanut kaikkea (vaikka toki olisin). Kai olisi voinut tulla neuvolaan kaikkina niinä muina kertoina, mutta nyt päätin ajatella, että miten hienoa; hän pääsee tällä erää heti ensimmäiselle kerralle mukaan!

Olen halunnut alusta asti luottaa kehooni. Halusin olla rauhallinen ja odottaa kuten viime kerroilla: jatkaa normaalia elämää ja kasvattaa alkiota mahassa muun elämän ohessa, luottavaisin mielin.

Keskenmeno kuitenkin muutti kaiken, samoin ikääntyminen. Olen tietoisempi kaikesta ja nyt on miljoonia applikaatioita (puhelimestani löytyy Vau, Preggers, Raskaus+ ja Preglife – LOL), joista saat joka päivä lisää tietoa siitä, mitä kehossasi juuri tänään tapahtuu. Hullua (ja niin siistiä)! Minulla on mielestäni nyt myös enemmän aikaa keskittyä oikein kunnolla tähän missioon ja nyt minulla oli myös huono esimerkki takataskussa.


Täten herpaannuin hieman ja ymmärsin, että meidän on käytävä varhaisultrassa uudelleen.

10+0 kunniaksi kipitimme jälleen varhaisultraan ja tällä kertaa jokin muuttui. Ruudulle ilmaantui pienen kökkäreen sijaan olio, jolla oli pää, alaruumis ja raajat! Kun hän heilutti pyllyään meille, jumppasi jaloillaan ja käsillään, hymyä oli vaikea pidätellä. Kai ei meinannut pysyä penkissään, käveli ruudulle ja takaisin, otti videoita pojille ja kyseli kätilöltä mitä mieleen juolahti.


Rakastuimme – mutta vain sen verran, kuin uskalsimme antaa mielelle luvan.



Ultra toi tilanteeseen varmuutta, se toi aimo annoksen onnea, se toi mielenrauhaa, se toi rakkautta. Juuri niille viikoille ja tuohon hetkeen, oli paras päätös mennä vielä uudelleen.

Universumi toki näpäytti meidät takaisin maanpinnalle kaksi päivää myöhemmin. Raskausviikoilla 10+2 koimme illan, jolloin pyyhin vessassa käydessäni hieman verta. Intuitiivisesti aistin, että hätää ei ole (kiitos ultran), mutta kehoon pakkautunut trauma karjui keskenmeno, keskenmeno, abort mission!!


Onneksi vuotoa ei tullut sitä hitusta enempää, mutta jälleen tunsin olevani haavoittuvainen ja luonnon armoilla. Täysin voimaton tekemään mitään, jos vuoto alkaa.


Eikä mikään ihme. Tässä ote vauvan odotukseen liittyvästä tekstistä, kuudennen raskausviikon kohdalta:


Aivan viikon lopulla muodostuvat kolme aivo-osiota. Etuaivot huolehtiva muistista ja ajattelusta – käytännössä ongelmanratkaisusta ja aistien viestien tulkitsemisesta. Keskiaivot koordinoivat signaaleja ja lähettävät ne oikeaan päätöspaikkaan. Taka-aivot huolehtivat lämmönsäätelystä, hengitysrytmistä ja lihasliikkeistä. Selkäranka, selkäydin, aivot, sydän, luut ja lihaksisto alkavat kehittyä. Kaksi sydänputkea muotoutuu ja kun ne sulautuvat yhdeksi putkeksi, niistä kehittyy alkeellinen sydän.

Kun lukee mitä kehossani tapahtuu tai parhaillaan pitäisi tapahtua, alkaa miettimään, miten tällä pallolla on yhtäkään elävää ihmistä, yhtäkään onnistunutta raskautta? Prosessi on käsittämätön, eikä sitä ymmärrä täysin, vaikka siitä kuinka lukee.


Yritin hengitellä ja puhua.


Ensimmäisen raskauskolmanneksen suurin riesa oli väsymys. Olin sumussa kulkeva ihmisraunio ja illat menivät lähinnä maaten. Kehoni loi uutta elämää, mutta tunsin itseni varsinaiseksi vätykseksi.


Päivällä yritin välttää nukkumista, koska päikkärit tuntuvat aina vievän lopulta yöunet. Autossa vaadittiin tahdonvoimaa, että pysyin hereillä ja pienikin työmäärä veti veteläksi. Osana päivistä väsymys oli läsnä ihan koko ajan, toisinaan se iski vahvasti vasta iltapäivästä. Kun kaamos saapui luoksemme, alkoi todellinen taistelu. Pimeyden myötä oikaisin sohvalle ja pötkötin menemään.

Kävimme neuvolassa, vierailin labrassa ja odotus tuntui hetkittäin ihmiskokeelta virtsanäytteiden ja verikokeiden keskellä. Raskaus tuntui lopulta todella alkaneen, kun sain neuvolan infopaketin mukaani.


Kehoni purskahti itkuun, kun selasin kotona neuvolakorttia ja luin raskauksien määrän: neljä. Kotona on kaksi lasta, vatsassa kenties joku. Neljää siitä ei saa tekemälläkään, mutta se teki keskenmenosta jollain tapaa merkittävän. Lapsi oli todella tuloillaan, kunnes ei enää ollut. Suru sai jotenkin kummallisella tavalla kasvot, vaikka se olikin vain numero paperilla.


Etova olo alkoi hiipua pysyvästi 12+0 rajapyykin lähestyessä ja ruoka alkoi taas maistua paremmin. Myös herkut.

Kohtu tuntui kasvavan eri tavalla kuin viime kerroilla. Ensin turvotti hirmuisesti, mutta sen laannuttua maha jäi – se tunki esiin jo viikolla kymmenen. Olen toki rutkasti tuhdimpi kuin edellisillä kerroilla, mutta nyt vatsaa ei voinut vetää sisään. Mahani muoto alkoi hyvin aikaisin näyttää erilaisesta. Päättelin, että todennäköisesti vatsalihakseni eivät ole palautuneet kuopukseni jälkeen täysin yhteen ja täten kohtu pullahti pari kuukautta aiemmin tiskiin. Onneksi koronan vuoksi esillä oleminen oli hyvin rajallista. En nimittäin näyttänyt raskaana olevalta, vaan koronakiloja ottaneelta.

Viikot vierivät ja jokainen päivä eteenpäin tuntui isolta asialta. Kun ensimmäinen virallinen ultra alkoi lähestyä, aloin jälleen stressata.


703 views0 comments

Kerro, kysy!

© Kaisu Jouppi 2020. Oikeudet muutoksiin pidätetään.