Suru pyörii kehää


Suru toistaa itseään. Syvä suru on sellaista, että se pyörii kehää ja tulee uudelleen ja uudelleen samalla tavalla esiin. Sen kautta moni masentuu, joku jopa päättää päivänsä. Kierre on niin vahva, että toisinaan voi yksinkertaisesti tuntua mahdottomalta jatkaa.


Olen itkenyt tämän pitkän viikonlopun aikana kuuden jakson verran After Life -sarjalle. Ricky Gervaisin liki kauttaaltaan luoma sarja toi toisen tuotantokauden eetteriin ja se oli jotenkin jopa koskettavampi kuin ensimmäinen. Juuri sen vuoksi, että suru on edelleen läsnä. Suru näyttäytyy edelleen vahvana jatkumona vaimonsa liian aikaisin menettäneen Tonyn arjessa.


Kun ihminen suree, tärkeintä olisi pystyä puhumaan surua auki. Mutta koska suru ei välttämättä muuta muotoaan kovinkaan nopeasti, kuuntelija saattaa turhautua ja lopulta jo todeta, että eikös olisi aika mennä eteenpäin. On hyvin vaikeaa ulkopuolisena ymmärtää, että suru jumittaa. Sen kanssa keskustelu ja ylipääseminen voi viedä vuosia, vuosikymmeniä. Jokin suru pesiytyy traumaksi kehoon ja näyttäytyy sopivan paikan tullen loppuelämän.


After Life on mustaa komediaa ja draamaa. Sen balanssi on täydellinen, surussa vellotaan mutta elämä kulkee eteenpäin ja hyvin omalaatuiset hahmot pitävät kyynelkanavien tulvimisen lisäksi nauruhermot hereillä. Ensimmäisellä kaudella Tony on surun murtama ja haluaa kaikille pahaa, hän puhuu toisten ja itsensä tappamisesta. Hän on katkera, vihainen ja kateellinen niille, joiden puoliso ei ole kuollut. Toisella kaudella Tonyn suru on edelleen vahvasti läsnä, mutta hän päättää korostaa empatiakykyään parhaansa mukaan ja olla mukava toisille.


Surua oivalletaan tässä sarjassa erittäin hyvin. Toinen kausi saattaa olla katsojalle raskas – vieläkö se suree ja toistaa samoja asioita, ikävöi vaimoaan?! Juuri tämä tekee sarjasta aidon. Näytetään kuinka syvä ja pitkään jatkuva suru voi olla. Kuinka vahva rakkaus voi olla ja kuinka eteenpäin pääseminen saattaa muodostua mahdottomaksi. Molempien kausien liikutusta lisää Tonyn muistisairas isä, joka on ainut Tonyn perheestä jäljellä.


Sarjan luomisen lisäksi Gervais näyttelee pääroolin. Tonyn roolissa hän liikuttuu tilanteissa niin aidosti, että voisi kuvitella hänellä olevan henkilökohtaista kokemusta. Nopea googlettelu kertoo Rickyn olleen naimisissa vuodesta 1982, kenties hänellä on vahva kokemus koko homman ytimestä, rakkaudesta. Toisella kaudella paneudutaan surun lisäksi parisuhteen voimaan, jota sarjassa pidetään koko elämän ytimenä. Tonyn arvostus ja ymmärrys siihen mitä hänellä oli, täydellinen avioliitto, on katkeransuloista.


Yksi kauneimmista hetkistä on, kun Tony kertoo ihmisten usein toteavan, että voit edelleen tehdä asioita, joita vaimosi kanssa teit. They are missing the point – I miss doing nothing with her. Kyyneleet nousevat silmiin yhdessä Tonyn kanssa, kun hän ohjeistaa toisia vastaamaan häpeilemättä puolison rakkaudentunnustuksiin julkisilla paikoilla ja tanssimaan yhdessä joka kerta, kun toinen pyytää.


Ricky Gervais on luonut aiemminkin jotain aitoa ja koskettavaa, Derekin. Siinä hän näyttelee hoivakodin 50-vuotiasta työntekijää Derekiä, joka on älyllisesti hieman jäljessä. Gervais on selkeästi oivaltanut asioita elämästä. Hänen taito yhdistää huumoria ja melankoliaa on vertaansa vailla.


After Life on lämmin, aito ja liikuttavan ihana. Se saa ymmärtämään hetkessä elämisen tärkeyden ja korostaa lempiteemaani; kiitollisuutta. Se saa myös toteamaan omassa arjessa fucking hell – brittiaksentilla, jatkuvasti.


Tärkein sanoma kuitenkin on, että yritetään jaksaa kuunnella kun toisella suru on läsnä. Yritetään olla väheksymättä menetystä ja vaikeutta päästä siitä yli. Yritetään ymmärtää, että kehä on kierrettävä niin monta kertaa kuin on tarpeen. Yritetään nähdä milloin tarvitaan ammattiapua ja milloin suru on toisen koko elämä. Yritetään auttaa.

Kerro, kysy!

© Kaisu Jouppi 2020. Oikeudet muutoksiin pidätetään.