Synnytys ja syntymä



Hello world.


Meidät laitettiin käynnistysjonoon maanantaina, kun raskausviikkoja oli kasassa 38+5. Soitto sairaalalta saapuisi aikaisintaan keskiviikkona, viimeistään perjantaina.

Kaksi kertaa olen saapunut sairaalalle synnyttämään samalla tavalla. Lapsivettä on tihkunut päivän ajan, illalla omaan tahtiin melko rauhassa sairaalaan ja supistukset ovat lähteneet samoin tein käyntiin. Spontaani eteneminen oli toiminut kohdallani varsin hyvin.

Tällä kertaa mitään synnytykseen viittaavia tuntemuksia ei ollut, vain karmiva jännitys velloi ylläni. Soitto tuli yllättäen heti ensimmäisenä mahdollisena ajankohtana ja etenkin siippa myhäili tehokkaalle toiminnalle. Kurvasimme puhelun jälkeen ostamaan kaupasta eväät ja sieltä suhautimme sairaalalle odottelemaan tilannekatsausta.





Meidät lykättiin hieman ennen puolta päivää käyrille odottelemaan ja ehdimme muutamankin kierroksen ottaa dataa, kunnes lääkäri vihdoin tuli iltapäivällä meitä kurkkaamaan. Olinkin yllättäen jo kolme/neljä senttiä auki ja lääkäri halusi laittaa ballongin kehiin.

Ballonki venyttää kohdunsuuta ja valmistaa sitä synnytykseen. Se asetetaan paikoilleen ja täytetään vedellä. Kun se on tehnyt tehtävänsä, se tipahtaa ulos. Osa lähetetään ballongin kanssa kotiin odottelemaan – se voi kypsytellä tilannetta vuorokaudenkin ajan. Minulla oli fiilis, että ballonki ei kauan sisälläni viivy. Olimme myös tunteneet vauvan liikkeitä melko heikosti ja täten meidät haluttiin pitää osastolla.

Heti ballongin asettamisen jälkeen meidät siirrettiin (hieman yllättäen) suoraan synnytyssaliin kolmen aikaan. Voi pojat oli outoa marssia sinne eväs- ja sairaalakassien kanssa – aivan järjissään! Olen kahdesti siirtynyt saliin kovien supistusten saattelemana, odottamaan puudutusta. Nyt minussa ei ollut pienintäkään merkkiä synnytyksen käynnistymisestä ja katselin kliinistä salia kovin erilainen paniikki harteillani.

Ballonki viihtyi aloillaan reilun tunnin ja viideltä lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot (kuulostaa järkyttävältä, ei tuntunut miltään). Olin silloin avautunut sentin lisää ja se oli lievä pettymys. Tuntui siltä, että homma ei etene. Lapsivesien tullessa kohdun ulkopuolelle oli kuitenkin varmuus, että enää ei menee kovin montaa vuorokautta ja vauva on tavalla tai toisella maailmassa.

Kai lähti käymään ruokakaupassa ostamassa itselleen päivällistä ja minulle tarjoiltiin kinkkukiusausta. Ei suosikkiani, mutta tiesin, että hommassa voi venyä ja nyt on vielä hyvä hetki tankata. Kalvojen puhkaisu aiheutti lieviä supistuksia ja yritin tehostaa niitä käppäilemällä yksinäni ympäri isoa leikkaussalia.

Kain saapuessa takaisin alkoi vesien menosta olla tunti, supparit olivat edelleen lieviä ja jo kuudelta niitä lähdettiin tehostamaan oksitosiinitipalla. Ensimmäinen annos tekikin heti tehtävänsä; supistukset kovenivat välittömästi ja pian olinkin todella kipeä.

Testasin alkuun ilokaasua ja se toimi mukavasti tovin, vei terävimmän kivun. Pian sen vaikutus alkoi kuitenkin hiipua ja jos en huolella osannut ennakoida supistuksen alkua, kaasu ei ehtinyt avuksi.

Olin kertonut kätilölle etukäteen, että olen pyytänyt aiempina kertoina puudutusta liian myöhään. Tälläkin kertaa venytin hommaa liiaksi ja lopulta kun kynteni painautuivat Kain niskaan, enkä pystynyt olemaan kipujen vuoksi tässä maailmassa, kätilö sanoi taikasanat: pitäiskös meidän alkaa tilailee lääkettä?





Anestesialääkärin tullessa olivat kivut jo ilmiliekeissä. En kyennyt puhumaan sanaakaan ja sängyssä oli järkyttävän vaikeaa olla aloillaan puudutteen laittamisen ajan.

Olin toivonut kombipuudutusta, jossa selkään laitetaan sekä spinaali (vaikutus noin 1,5h), että epiduraalia varten katetri. Kun spinaalin vaikutus lakkaa, voidaan tarpeen tullen (eli jos vauva ei ole vielä syntynyt) lisätä epiduraalia. Spinaali on tymäkämpi puudute ja tavoittelin synnytystä sen vaikutuksen alaisena.

Puudutteiden laittaminen ei ole mukavaa puuhaa, mutta ne vievät kivun. Puoli kahdeksan aikaan spinaali alkoi vaikuttamaan ja kiittelin anestesialääkäriä auliisti. Sen lauseen jälkeen oksensin yhtä auliisti kinkkukiusaukset.

Supistukset ovat olleet kohdallani joka kerta yhtä tymäköitä ja kivut niin kovia, että ne meinaavat viedä järjen. Minä en kykene hengittelemään supistusteni läpi kovinkaan kauan, kun ne jo komistuvat kohtuuttomiksi. Kipu on joka kerta saanut aikaan rajun oksentamisen, tällä kertaa vasta puudutteen ja tilanteen laukeamisen jälkeen. Ei mieluisa reaktio, mutta ainakin tietää, että homma etenee.

Sitten odoteltiin letkeänä. Napostelin juuri tyhjentyneeseen vatsaan pähkinöitä, vaihdoin puhelimesta räpin jazziin ja fiilistelin kivutonta kehoa. Köpöttelin pissalle tippatelineen kanssa ja tuumailimme mitenköhän kauan hommassa lopulta menee. Kai käsitteli hetki sitten valloillaan ollutta kiputilaani ja oli kynnen jäljet kaulallaan silminnähden helpottunut, että oloni oli saatu paremmaksi.

Harmikseni ponnistamisen tarvetta (eli jäätävää kakkahätää) ei tullut ja yhdeksän aikaan spinaalin vaikutus alkoi hiipumaan. Kai meni vessaan ja minä painoin hieman pettyneenä nappia tilatakseni epiduraalia.

Ennen puudutteen lisäämistä kätilö kurkisti kohdunsuun tilanteen ja tokaisi: Heiii, sähän olet täysin auki ja pää on ihan tässä näin. Mitäs jos koitettais ponnistaa?

Minä siihen, että no koitetaan vaan.

Kai tuli vessasta ja me ilmoitimme, että nyt ponnistetaan. Jaahas, jaahas tuumi tuleva isä ja suuntasi aloilleen. Sisään pamahti kätilöharjoittelija, joka oli ihanan täpäkkä nainen. Hän survaisi sormensa vauvan pään ja värkkini väliin ja infosi, että seuraavan supistuksen aikana puske tähän suuntaan.

Ja minähän puskin.

Otin supistuksen alussa keuhkot täyteen ilmaa ja työnsin. Muutama sellainen, välissä seuraavan supistuksen odottelua, kaikkinensa seitsemän minuuttia ja vauva oli maailmassa.





Olin aivan hämilläni ja itkuhan siinä tuli kaikilta meiltä kolmelta – minulta, Kailta ja tyttäreltämme.

Vaikka keskimmäinen lapsistani tuli maailmaan yhdellä ponnistuksella, kahdessa minuutissa, koin tämän olevan vielä parempi kokemus. Ponnistusvaihe oli kaikkinensa rauhallinen ja niin kivuton, kuin lapsen alakautta synnyttäminen vain voi olla. Minulla oli selväjärkinen missio ja tähtäsin laadukkaaseen suoritukseen. Ponnistuksen aikana kätilöt ohjeistivat ja kannustivat jopa hieman överisti. Kai silitteli selästä ja pidätti hengitystään, tietyllä tavalla minun maailmaan hän ei tuona hetkenä mahtunut. Oli minä ja tehtävä, ja jossain kuplan ulkopuolella juuri ja juuri tavoitettavissa olevat, yli-kannustavat ja ohjeita jakavat kätilöt.

Vauva nostettiin rinnalle ja meidän ihmetellessä uutta perheenjäsentämme napanuora sai sykkiä loppuun. Kai leikkasi sen lopulta poikki ja minä synnytin yhdellä ponnistuksella jälkeiset. Istukan synnyttäminen (mikäli se tulee helposti itsestään) on koomisen helppo homma. Kun on survonut alapäästään juuri vauvan, 800g lötkö istukka on pala kakkua ja sen lurpsahtaminen ulos tuntuu lähinnä hassulta.

Vauva oli syntynyt toinen nyrkki poskellaan ja sen vuoksi sain pienen nirhauman, johon laitettiin tikki. Tämä harmitti etenkin siitä syystä, että tikkien laittaminen alapäähän ei ole lempipuuhaani ja olisin mieluummin synnytyksen jälkeen antanut värkkini olla rauhassa. Puudutteen avulla toimenpide oli kuitenkin melko kivuton ja uskon, että spinaalin rippeetkin siellä vielä hieman vaikutti.


Kun vauva oli mitattu, hän pääsi syömään ja nyytti tarttuikin tissiin veikkojensa lailla; heti oikein. Hän tiesi mitä oli tekemässä ja haukkasi napakan otteen rinnasta. Mikä helpotus, yhteys oli saavutettu.

Saimme syötävää, skoolattavaa ja yhdentoista aikaan meidät siirrettiin salista osastolle yöunille. Päivä oli paketissa.





Tuntui valtavan hullulta, että 12 tuntia aiemmin olimme juuri saapumassa sairaalalle, raskaus oli lähenemässä loppuaan ja meillä ei ollut pienintä ajatustakaan minkälainen tyyppi meidän perheeseen oli liittymässä. Sitten vauva oli siinä, eikä meillä edelleenkään ollut mitään käsitystä yhtään mistään.


Kun jäimme kolmistaan saliin, voivottelin puolipaniikissa ääneen, että tähän vieraaseen ihmisenalkuunko tässä sitten pitäisi kiintyä? Olin helpottunut ja onnellinen, että synnytys oli ohi ja se oli mennyt todella hienosti, mutta henkisesti tunnuin olevan aivan mutkalla. Olo oli jopa tyhjä.


Sitten kehiin astuivat hormonit ja jo yöllä vauvaa nuuskutellessa alkoi löytyä jopa hieman yliampuvia merkkejä niiden toimivuudesta, latelin lauseita kuten koska tehdään lisää?


Koska jännitin käynnistämistä niin hitosti, synnytys oli lopulta erittäin onnistunut kokemus. Saimme hyvää hoitoa ja kuittasin tapahtumaketjun traumoitta. Nyt toivotaan enää, että vauva-arkikin kuittaantuu ilman jäätäviä ongelmia.




966 views0 comments