Täydellinen parisuhde?



Meidän suhde on täydellinen.


Uskoitko? En minäkään.


Vietimme eilen ensimmäistä kihlajaispäivää. Pientä kiukuttelua, halailua, kotiaskareita, kompakti riita autossa, jaettu sipsipussi illalla dokumentin äärellä, jokailtaista naurua Simo-koiralle sängyssä.


Analysoin suhdettamme suurennuslasin kanssa alvariinsa. Tiedostin jo ennen parisuhteemme alkua, että täydellistä suhdetta ei ole olemassakaan – sellaisen kuitenkin olisin halunnut. Kaikki haluavat. Olen joutunut työstämään ajatusta koko meidän parisuhteemme ajan: Täydellistä parisuhdetta ei ole olemassakaan ja epätäydellisessä viipyminen on kaikkien suhteiden perusta.


Mukavia, viihtyisiä parisuhteita on olemassa paljonkin ja oleellista on tietää, milloin on tyytyväinen ja milloin vain tyytyy. Sen vuoksi tarkkailen tilannetta ja puran tuntojani siipalleni.


Elämä kanssani on melko raskasta. Rakkaus on minulle jotain mitä pitää työstää. Se ei mielestäni pärjää ilman hoitamista. Sitä pitäisi vaalia ja sen keskellä pitäisi olla mahdollista puhua asioista suoraan. Minun tapauksessani välillä vähän liiankin suoraan.


Kihlajaispäivän aamuna sain lämpimän halauksen ja onnentoivotukset. Vastasin niihin tuumaillen; pitäiskö meidän purkaa kihlaus? Haastan jatkuvasti tilannetta tahallani ja tarkkailen toisen reaktiota. Olemme vielä ilmeisen hyvässä tilanteessa, kun siippa vastasi kysymykseen remakalla naurulla ja tiukalla ei:llä.


Kulunut vuosi ei ole ollut rauhallisimmasta päästä.

Listatakseni muutaman etapin: keskenmenon aiheuttaman surun läpikäyminen, talon rakentaminen, lapsen epäonninen yrittäminen, koronan vuoksi Kain etätyöhön siirtyminen (olemme käytännössä koko ajan saman katon alla), muutto, raskautuminen.


Parisuhde on ollut niin sanotusti koetuksella ja olemme selvinneet hämmentävän mallikkaasti tästä rutistuksesta.


Mikä sitten tekee meidän suhteesta epätäydellisen?


Me molemmat olemme keskeneräisiä ihmisiä ja ymmärrämme, että usein molemmilla on peiliin katsomisen paikka. Meissä molemmissa on ärsyttäviä piirteitä.


Aivan varmasti minun haastava luonteeni on yksi iso syy epätäydellisyyteen. Olen perfektionisti ja vaativa ihminen. Vaadin itseltäni paljon (mikä jo itsessään rasittaa suhdetta) ja väitän, etten vaadi muilta – mutta sitten kiukuttelen, kun siippa ei laita panostaan peliin. Minussa asuu myös nerokas marttyyri, joka on verbaalisesti hyvin lahjakas.


Osaan pyytää anteeksi, mutta osaan myös mököttää, vaikken enää tässä iässä haluaisi. Nykyään kutsun mököttämistä enemmänkin aikalisäksi. Kun olen vihainen, en halua puida asiaa heti läpi, vaan antaa raivon laskeutua ja analysoida sanomisiani ja vastapuolen argumentteja rauhassa. Tämä oli aluksi Kaille todella vaikeaa, nykyään hän mököttää itsekin. Tämän konseptin ehdottomasti huonoin puoli on se, että toisinaan asioita ei lopulta käsitellä ollenkaan. Riita lakaistaan maton alle ja lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että tällä tavalla sama aihe kumpuaa jossain kohti päin naamaa uudelleen. Joskus taas riidan aiheet ovat olleet aivan turhia ja riitaan on syössyt jokin muu asia, kuten väsymys ja tuolloin tilannetta onkin aivan turha jankata sen enempää. Valitkaamme siis jatkossakin taistelumme!


Kai taas on hirmu läsnä, paitsi kun ei ole. Hän on romanttinen, mutta sitten taas ei ole. Pelkään eniten, että suhteesta tulee kaverillinen ja sen vuoksi minulle eleet, kuten kosketus ja toisen huomioiminen ovat avainasemassa. Toisaalta kaikilla ihmisillä on hetkiä, jolloin läheisyyttä yritetään antaa väärässä hetkessä ja nämä tilanteet aiheuttavat meillä molemmin puolin konflikteja. Hänen neuroottisuutensa tiettyjä asioita kohtaan on usein huvittavaa, mutta toisinaan myös todella ärsyttävää! Hänen tapansa olla lukematta tilannetta ajaa minut välillä ahdinkoon. Pelkään etääntymistä, mutta en läheskään aina jaksa tehdä jotain, kun Kai ehdottaa.


Sitä sanotaan, että ihminen ei voi muuttaa toista. Mutta minä olen kyllä muuttanut Kaita ja tietyissä asioissa huonompaan suuntaan. Hahah. Hän on omaksunut minulta tiettyjä piirteitä, kuten riitelyn taidon ja välillä mietin, että olispa hän sellainen viilipytty kuin suhteemme alussa. Toisaalta pidän suuressa arvossa meidän tapaa riidellä. Ollaan siinä jo aika hyviä. Toki kaikilla on heikot hetkensä ja minun pinnani on kyllä naurettavan lyhyt.


Kuten Kai sanoi eilen aamulla: meillä on nyt talo rakennettu ja vauva tulossa – jospa vaan pysytään kihloissa. Jospa vaan! Kuulostaa suunnitelmalta. Pläänistä tekee erinomaisen se, että vaikka suhde ei ole spot-on, se on kaukana tyytymisestä. Palvon tuota mun idioottia ja tiedän olevani onnentyttö. En ihan aina voi ymmärtää, että tuommonen lämmin höpö kiintyi ja halusi yhdistää elämämme. Meidän elämä on nyt varsin mukavaa, siinä on elossa olevaa rakkautta sekä kiintymystä. Sydämestä kirpaisee ajatella, että tämä joskus päättyisi.


Otan itselleni tavoitteeksi ensi vuonna tehdä asioille jotain, mieluummin kuin valittaa. Yritän pyytää anteeksi nopeammin, enkä pelaa valtapelejä. Yritän jaksaa selittää, vaikka toinen ei aluksi yhtään ymmärrä. Yritän halata ja etenkin vastata huomionosoituksiin silloin, kun niitä satelee. Yritän pitää kiinni jo olemassa olevista ihanista ja hyvistä jutuista, joita suhteessamme on. Ja ennen kaikkea yritän muistaa, että mikäli vauvamme saapuu terveenä luoksemme – parisuhdetta ei saa unohtaa. Varmasti meiltä löytyy lähipiiristä joku, joka voi hyssyttää vauvaa tunnin, että päästään kahdestaan vaikka saunaan.


Hyvää tulevaa vuotta meidän kaikkien epätäydellisille parisuhteille!


1,028 views0 comments

Kerro, kysy!

© Kaisu Jouppi 2020. Oikeudet muutoksiin pidätetään.