Itkin vuolaasti eilen kahteen kertaan Toy Story 4 elokuvan näytöksessä. Ihan hävetti itseänikin, kun valot tulivat päälle ja niiskutin, minkä naurultani ehdin. Leevi näet pyöritti silmiään ja huuteli “Et oo tosissas!” huomatessaan kyyneleeni.
Olen tunteellinen ihminen. Aina ollut. Itku tulee tosi helposti, mutta niin tulee nauru, viha ja kaikki muutkin tunteet. Voimakkaina ryöppäyksinä ja välillä hallitsemattomasti. Itken ilosta, surusta, vihasta, haikeudesta, ylpeydestä, arvostuksesta, onnistumisesta, epäonnistumisesta. Voi pojat, voin itkeä ihan mistä vain. Mutta on minulla ollut hetkiä, kun olen hävennyt kyyneleitäni ja kolmen vuoden terapiassa en itkenyt kertaakaan. Pystyn pitämään sisälläni, pystyn kovettamaan kuoreni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän onneksi häpeän kyyneleitä ja sitä syvemmin tajuan, että ne ovat hieno piirre minussa.
Kuuntelen parhaillaan kirjaa “Saat mitä haluat” ja siinä kirjailija mainitsi hänen ukkinsa toppuutelleen hänen kyyneleitään lapsena. Tunteiden tukahduttaminen millään tavalla, ei ole hyväksi ihmiselle. Silti edelleen esimerkiksi pojilta vaaditaan luonteen lujuutta ja tytöt saavat kuraa niskaan liiasta tunteilusta. Meidän kotona tunteita on aikuisten puolesta näytetty aina melko avoimesti, tilanteet yritetään selittää jälkikäteen auki, mikäli tarve vaatii. Edelleen lapset saattavat huolestua itkemisestäni, mutta on erittäin tärkeää, että he altistuvat kyyneleilleni. Se tekee tunteiden näyttämisestä normaalia ja sallittua.
Kannustan poikiani tuntemaan ja näyttämään fiiliksensä. Jankkaamalla, että tunteiden näyttäminen on ok. Syyllistyn kyllä itsekin välillä rauhoittelemaan itkevää lasta huonosti, kannustamalla rahoittumaan ja jopa sanomalla “Elä itke, ei tarvitse itkeä.” Etenkin, jos muita on paikalla ja toki se on luontaista leijonaemoa, joka yrittää saada pentunsa unohtamaan tilanteen ja pääsevän sen ylitse. Varmasti parasta kuitenkin olisi todeta, että “Itke vaan, ymmärrän, että sua sattuu ja se itkettää!”
Itku puhdistaa, auttaa käsittelemään tunnekuohun joka sillä hetkellä tulee. Sitä ei ole mitään syytä pitää sisällään. Silti itkulla on iso häpeän ja heikkouden stigma yllään. Itken usein itsekseni ja jos on yleisöä, itkuni on niin hiljaista kuin suinkin. Itku voi olla kaunista, mutta usein ihminen ei ole itkiessään upeimmillaan. Heikkoa kyyneleet ei kuitenkaan ihmisestä tee. Pitäisikin itkeä julkisesti enemmän. Usein on tilanteita, joissa en voi itkua estellä. Vaikka en tohtisi nyyhkyttää, vaikka en tohtisi sotkea meikkiä – kyyneleilläni on usein täysin oma tahto nousta silmiin ja valua sieltä poskille. Ne vain tulevat, kysymättä.
Toisinaan itku tuntuu luovan heikkouden ilmapiirin, siinä ihminen on niin auki. Heikkoutta se ei kuitenkaan missään nimessä ole, se on vahvaa tuntemista ja reagoimista asiaan joka selkeästi koskettaa, on tärkeä, merkittävä. Tuli itku minkä hyvänsä tunteen tuloksena, sen takana kannattaa seistä ylpeänä. Kyyneleet ovat hieno juttu.
