Laskemme kaukalon eteisen lattialle ja mielessäni häivähtää paniikki. Olemme tulleet vauvan kanssa kotiin ja vaikka hän on kolmas lapseni, tunnen avuttomuutta.
Liki perästä sisään pärähtää joukko sukulaisia. He pitävät ruttuista, hieman kellertävää kääröä sylissään ja teen mitä osaan hyvin – otan valokuvia. Piiloudun kameran taakse ja toivon, ettei kukaan lähde.
Ihan pian kaikki lähtevät. He eivät halua häiritä, he haluavat antaa meille aikaa ja tilaa kotiutua rauhassa. Minua itkettää ja itkenkin aivan valtavasti heti, kun ovi menee kiinni. Muiden lähdettyä kotiimme jää hirvittävän hiljainen ja täysin muuttunut tunnelma. Kaikki, myös kuukausia valmiina ollut sitteri, ovat paikallaan, mutta kehoni ulkopuolelle saapunut lapsi on muuttanut kaiken.
Tuijotan pientä tytärtäni, itken onnesta ja pelosta. Itkuni yltyy entisestään, kun näen keskimmäiseni kävelevän takapihamme kautta takaisin isälleen. Haluaisin pitää kaikki kolme lastani lähellä, ihan tässä liki, juuri nyt. Kai tulee viereeni ja halaa, onneksi hän ei lähde. Vauva tuhisee untuvapeittonsa päällä, kurtistaa unissaan tummia kulmiaan. Miten ihmeellistä, että keskenmenon, vuoden yrittämisen ja liki vuoden odottamisen jälkeen olemme tässä. Minulla on terve, kaunis, pippurinen tytär.
Maito nousee rintoihin heti ensimmäisenä yönä. Käy kuten arvasin, kehoni rentoutuu kotona. Tunne on eläimellinen. Vauva yskii lapsivettä ja yritän muistella miten vauvaa elvytetään.
Vauva on kotona. Se iskee tajuntaani joka hetki uudelleen ja uudelleen ja tuntuu yllättävän minut joka kerta. Ihanan, mutta henkisesti hieman raskaan odotusajan jälkeen, hän on täällä. Tuossa noin, muutaman vuorokauden ikäisenä. Itken lohduttomasti sitä, että aika menee liian nopeasti. Kai rauhoittelee naureskellen, vauvahan on juuri syntynyt. Mutta minä tiedän – aika tulee menemään kohtuuttoman nopeasti.
Kysymyksiä on liikaa, haluaisin nähdä tulevaan. Miten tulemme pärjäämään, miten kolmas lapsi solahtaa elämäämme, onko elämää jäljellä sellaisena kuin sen tiedämme. Tiedän sisimmässäni vastauksen viimeiseen; ei ole.
Vauva on mielettömän ihana ensimmäiset yhdeksän päivää. Painan hormonien avulla energisempänä kuin aikoihin, olo tuntuu voittamattomalta. Nautin alkavan kesän valosta ja tunnelmasta, vastaanotan iloisena vieraita, leivon raparperipiirakkaa, kuivakakkua ja lähdemme heti liikenteeseen. Todennäköisesti pakenen uudenlaisena alkavaa arkea ja haluan uskotella, että kaikki on hyvin ja kaikki menee hyvin. Vauva syö, nukkuu, kakkaa, syö, nukkuu, kakkaa. Nautin imettämisestä, enkä nuku.
En nuku, vaikka vauva nukkuu. Selitän itselleni ja muille, että päiväunet eivät sovi minulle, ne sotkevat yöunet. Juuri nyt sillä vaan ei ole mitään väliä. Yöuneni ovat sotkussa joka tapauksessa ja täten jos jotain, minun pitäisi nukkua. Mutta en malta.
Kun vauva nukahtaa, keskityn hänen tuijottamiseen. Selailen puhelinta, en pysty keskittymään mihinkään. Ripustan pyykkiä, tuijotan vauvaa ja alan ajatella, että kohta vauva herää, turha enää nukkua. Vauva saattaa jatkaa unia vielä tunnin, joskus kaksikin ja yhtäkkiä olen tuijottanut häntä koko päivän.
Vauva tietää tämän. Mikäli valvon vauvan unta, hän nukkuu pitkään, jos edes ajattelen tekeväni jotain, saatikka uskaltaudun aloittamaan – vauva herää varmasti. Niinpä päätän tuijottaa ja juoda teeni lämpimänä.
Vauva on suloinen, maailman suloisin. Tummat vinot silmät, kuten isällään. Kaunis kaari ylähuulen päällä, vallaton hampaaton hymy. Jaksan sen voimilla mitä vain. Ainakin huomiseen.
Sitten vauva menee rikki. Hän alkaa nurista, kitistä, heräilee helposti ja vääntelehtii kivusta. Kun hän kymmenennen kerran herää keskusteluun ja tiskikoneen kolinaan, aloitamme kuiskimisen ja jätämme tiskit pöydälle. Alamme hyssytellä, vaikka ajatuksena oli totuttaa vauva ääniin. Haemme apteekista kaikki mahdolliset avut ilmavaivoihin, analysoimme kakan koostumusta, väriä ja googletamme vähän lisää. Synnytyksen aiheuttama väsymys väistyy vauvan yltä, hän lisää valveillaoloajan määrää ja sitten helteet iskevät päälle.
Ulkona on niin kuuma, ettei siellä voi olla kuin aamulla ennen yhdeksää ja illalla yhdeksän jälkeen. Päivällä imetän ilmalämpöpumpun huristessa viileässä kodissa, illalla käymme yhdessä kävelyllä ja kitkemme kukkapenkkiä. Mietimme, kuinka naiiveja olimme ihastellessamme, miten mahtavaa on saada alkukesän vauva. Vauva ei voi nukkua ulkona, emme jaksa tehdä mitään, huokailemme molemmat kärsivinä, kun ihoni on vasten vauvan ihoa. Kaikki toiminta, myös paikallaan oleminen tuntuu tuskaiselta ja päädymme sisälle katsomaan Netflixiä verhot kiinni. Tuntuu hieman surulliselta, että tämä kesä menee näin. Sitten vilkaisen pientä myttyä sylissäni ja suru väistyy.
Vauva valvoo. Hän pitää kesäöistä ja saamme hänet nukkumaan puolenyön aikaan. Koitamme kaikkea, jotta rytmi siirtyisi aiemmaksi, mutta mikään ei auta. Vauvan nukuttamisesta tulee kamalaa. Hän nukahtaa sitteriin yöunille 20-90 minuutin heijaamisen tuloksena. Sitteriä pitää heilutta ilmassa sivuttain, koska keinuva liike lattialla ei auta.
Haastava nukuttaminen jatkuu kuukausia. Katsomme Suuren Keramiikkakisan kaikki kaudet, aloitamme Downton Abbeyn. Usein vauva herää pitkän nukuttamisen jälkeen melko pian ja homma alkaa alusta. Vatkaamme ja vetkutamme sitteriä, kun kesäyö on pimeimmillään. Vaihdamme vuoroja, tarjoamme maitoa, korjaamme vauvan asentoa, pöyhimme untuvapeittoa.
Yhtenä iltana naurattaa, toisena riitelemme. Tukeudumme ajatukseen, että aina voisi olla huonommin. Vauvalla voisi olla koliikki, jolloin kuuntelisimme katkeamatonta huutoa illat läpeensä. Meidän vauva on tyytyväinen, kunhan sitteri on ilmassa. Tunnemme taas hitusen kiitollisuutta.
Tapaamme nostaa vauvan omaan sänkyyn nukahtamisen jälkeen. Hän kuitenkin toistuvasti herää ja avautuessani asiasta äitini tokaisee, että älkää siirtäkö. Joskus ulkopuolisen vinkit ovat niin yksinkertaisia, että suututtaa niiden itsestäänselvyys. Jätämme vauvan jatkossa nukkumaan sitteriin sänkymme viereen. Kun hän ensimmäisen kerran herää, nostan hänet viereemme. Pinnasänky kerää pölyä ensimmäiset kuukaudet.
Itkeskelen tämän tästä ja tuon tuosta. Kaita tämä naurattaa. Loukkaannun toisinaan – kuinka hän ei samaistu tähän valtavaan tunnemyrskyyn. Eikö hän tajua, että meidän vauva on nyt täällä. Tyttäremme on maailmassa, tuossa se on ja kuinka ihmeessä se ei ole voinut järisyttää maailmaasi totaalisesti.
Käsittelen ihmisen pienuutta päivittäin. Liikennevaloissa tuijotan muita autoilijoita ja ihmettelen ääneen, kuinka turhalta kaikki tuntuu. Ketään ei kiinnosta, että meidän maailmamme on muuttunut. Kaikilla on oma elämä, kaikki kuolee lopulta, kukaan ei muista ketään, vain aniharva tekee jotain oikeasti merkittävää. Valot vaihtuvat, kaikki jatkavat eteenpäin. Kaikilla on oma elämä, omat ongelmat, omat odotukset, vauvat, ystävät. Ehkä tiemme eivät koskaan enää risteä, ehkä odotamme huomenna samoissa valoissa rinnatusten. Uusi ihminen perheessämme vie huomioni täysin ja toisaalta avaa eteeni kaiken.
Toisinaan Kai kohtaa tunteiden aallokon lempeästi ja toteaa halatessaan, että tämä on nyt hetken tällaista, viitaten mielialojeni vaihteluun ja vauvan kasvuun. Kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy, hän toistelee. Se miltei yllättäen lohduttaa minua, vaikka hän sanoo sen välillä automaattisesti, vailla merkitystä. Seuraavaksi itken puhtaasta onnesta, niin kiitollisena hänestä, vauvasta, kaikesta.
Odotusaikana poikia naurattaa ja tuskastuttaa, että perheeseemme syntyy tyttö. Vauvan tuoksu valloittaa pojat kuitenkin välittömästi. Kun he ovat isällään, he käyvät moikkaamassa vauvaa, kun he ovat kotona, he käyvät suukottelemassa siskoaan vähän väliä.
Pojat eivät välitä vauvan itkusta. He eivät herää siihen yöllä ja päivällä he nauravat vauvan kiukuttelulle. He ymmärtävät, että elämämme etenee nyt vauvantahtisesti, eikä se yllättäen tunnu vaikuttavan heihin ollenkaan. Pandemia on opettanut, että mitään ei tehdä, mihinkään ei mennä. Kotiympyröissä ja mökillä tapahtuva kesä on heistä normaalia.
Mustasukkaisuus ei astu kuvioihin, on vain ihastelua ja naurua. He kiintyvät, kyselevät ja odottavat aina seuraavaa kehitysvaihetta. Vauvan ilmeitä ja taitoja tullaan porukalla katsomaan. Teini jakaa kavereille vauvasta kuvia ja hölmöjä videoita, seuraavaksi hän jo nappaakin siskonsa syliin ja näyttää hassuja ilmeitä.
Näen poikien silmistä, kuinka onnelliseksi vauvan antama huomio heidät tekee. He muodostavat oman yksikön perheemme sisällä. Heidän porukka kasvaa hetkessä kahdesta kolmeksi, eikä siihen väliin mennä.
Pohdin etukäteen miltä heistä tuntuu, kun tulee matkoja, joille vain sisko lähtee mukaan. Miltä tuntuu, että jonain juhlapyhänä he ovat eri paikassa. Heille tämä kaikki näyttää olevan tuttua, ovathan he olleet minustakin osittain erossa jo yli kahdeksan vuotta. Niinpä minäkin alan pikkuhiljaa tottua ajatukseen, että yksi on meillä aina, kaksi ei.
Pian ymmärrän, että nyt pojatkin ovat meillä aina, he näkyvät siskonsa piirteissä ja luonteessa, vahvasti.
Kun synnytyssalissa vauva nostetaan syliini, tunnen helpotuksen lisäksi ahdistusta. Yö on heti edessä ja minä vastuussa pienen, hennon, jopa säälittävän ihmisen hengestä. On erittäin tärkeää, että Kai pääsee osastolle kanssamme, aavistan etukäteen, että kiintyminen ei välttämättä tapahdu välittömästi. Tarvitsen hänet rinnalleni ihmettelemään.
Yöllä vauva imee molemmat rinnat useaan kertaan, eikä ole tyytyväinen. Meinaan hermostua. Kuka on tuonut meille tämän vauvan ja miksi minun pitää saada hänet hiljaiseksi. Haluan nukkua. Vauva ei tunnu tutulta. Hermostuttaa vielä enemmän – entä jos en kiinny, entä jos masennun.
Kolmannen lapsen kohdalla tajuan melko pian, että vauva ei saa tarpeeksi ruokaa. Soitan kelloa ja kerron kätilölle tilanteen. Hän ilmoittaa heti hakevansa lisämaitoa. Ihanaa, ettei tästä tarvinnut taistella keskellä yötä, tarkistaa imetysasentoa ja -otetta, vakuuttaa tietävänsä mitä tekee. Maito tulee hetkessä, vauva kahmaisee kaiken ja nukahtaa.
Kiintyminen tapahtuu aamun ensimmäisten päiväunien jälkeen. Herään ja tyttäreni on koko maailma. Vauva on kaksitoista tuntia nuori. Hänen hyvinvointinsa menee kaiken ohi, hän on tärkein. Itkettää. Olen iloinen, tohkeissani, rakastunut. Rakastan niin paljon, että halkean ja samalla kiitän hormoneja.
Kätilöt saapuvat ja kyselevät vointiani. Tietoihini on kirjattu, että henkistä vointiani on pidettävä silmällä. Odotuksen lopussa olen ollut väsynyt raskausdiabeteksen aiheuttamaan sekoiluun, olin hyvin ahdistunut synnytyksen käynnistämisestä, enkä juuri nukkunut. Kerroin sairaalalääkärille, että pelkään romahtavani lopullisesti, kun vauva on maailmassa.
Nyt vastaanotan kätilöiden huolenpidon hymyillen ja vakuutan, että kaikki on mainiosti. Tuntuu ihmeelliseltä, että maailma näyttää pysyvän pystyssä ja juuri nyt se on vaaleanpunainen.
Kiintyminen kasvaa. En halua jättää vauvaa hoitoon, kukaan muu ei kykene tarjoamaan sitä mitä minä. Kukaan muu ei osaa lukea vauvan merkkejä samalla tavalla. Ei edes Kai. Pelkään, että vauvalle sattuu jotain ja tiedän, että vain minä voin olla vastuussa hänestä. Jos joku muu on ja jotain tapahtuu, joudun kuristamaan osalliset paljain käsin.
Opetan ja Kai oppii, pikkuhiljaa alan luottamaan, että he eivät ainoastaan pärjää – heillä menee kahdestaan hienosti. Kai nousee pian samalle viivalle kanssani. Kumpi vain meistä on yhtä hyvä vaihtoehto. Olen luvannut itselleni odotusaikana, että annan heidän luoda oman suhteensa, annan heille tilaa. Heillä tulee olla omat jutut, oma tahti. Opin luottamaan, että vaikka en kuule tai näe heitä, kaikki menee hyvin.
Muutkin saavat hoitaa vauvaa. Hetken. Yhdeksän kuukauden ikään mennessä vauva on ollut kerran pidempään hoidossa, nelisen tuntia isovanhempiensa luona.
Hän on niin pieni. Haluan, että hän aistii meidät vanhemmat lähellään koko ajan. Kyse on vauvasta, jonka jokaisen eleen vain me tunnemme. Hän ei osaa sanoa mitä haluaa, tai mikä on vialla. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta jättää häntä kenenkään hoidettavaksi pidemmäksi aikaa. Tiedän, että pian aika pitenee ja tulee ensimmäinen yökyläily. Haluamme niin. Ja kun hän jää aikanaan yökylään, kaikki menee varmasti paremmin kuin hyvin. Hän ei vain pärjää, hän viihtyy.
Olen päättänyt olla parempi äiti. Olen ollut melko kelpo äiti pojille, mutta tällä kertaa haluan olla kaikkea vielä enemmän. Olen oppinut paljon itsestäni vuosien saatossa, olen hyvin tietoinen siitä, miten haluan tällä kertaa toimia. Haluan hioa nyansseja.
Sanotaan, että ensimmäisen lapsen kanssa stressaa eniten, kolmannen unohtaa auton katolle. Periaatteessa suhtaudun kaikkeen rennosti, mutta huomaan olevani joistain asioista nyt tarkempi. Edellisestä kerrasta on kauan, minä ja säännöt ovat muuttuneet.
Hoidamme vauvaa yhdessä. Siitä on puhuttu paljon jo ennen raskautta. Sovimme, että on järkevämpää olla yhdessä sopivasti väsyneitä, kuin katsella toisen hiipuvan pois. Kai auttaa myös öisin. Hän on henkisesti vahvempi, eikä hänellä ole raskauden ajalta muistona suurta univelkaa. En kykene tähän yksin, enkä halua kyetä. Haluan olla äitiysvapaalla ja täten päivät vetovastuussa, mutta kaikkea en halua yksin kantaa.
Kuukausien kuluessa olemme toisinaan tiimi liiaksikin asti. Hoidamme vapaa-aikana kaiken yhdessä, kumpikaan ei ehdi levätä. Toisaalta olemme tässä toisiamme ja vauvaa varten ja se tuntuu hyvältä.
Keskusteluyhteys pysy koko ajan auki. Välillä auki puhuminen äityy kaameaksi riidaksi, sitten vauva keskeyttää, vaatii huomiota ja pian taas kykenemme sanoittamaan miksi suutuimme. Pyydämme anteeksi ja arki jatkuu. Joskus se jatkuu samanlaisena ja palaamme aiempiin ongelmiin, toisinaan parannusehdotukset sisäistetään puolin ja toisin.
Tuemme toisiamme. Kun minä en jaksa, Kai jaksaa ja kun hän ei jaksa, muistutan vaiheista ja niiden päättymisestä.
Kai hoitaa vauvaa hienosti. Hän ei kuitenkaan tunnu viihtyvän vauvan kanssa, eikä hän missään tapauksessa uskalla tehdä mitään vauvan kanssa kahdestaan. Hän ei halua tehdä elämästään hankalaa ja minä yritän ta-vut-taa, että minun elämäni on hankalaa joka päivä, kun hän tekee töitä. Hän ei vaikuta olevan innoissaan, hän on poissaoleva. Hän vihaa, kun kommentoin asiaa ja riitelemme aiheesta aina, kun mainitsen siitä.
Miksi isien on usein niin vaikeaa innostua vastasyntyneestä. Kaikki konkreettinen onnistuu loistavasti, abstraktimpi viihdytä vauvaa tuntuu mahdottomalta.
Päätän opettaa. Kerron esimerkkejä, näytän esimerkkiä. Kannustan lauleskelemaan samalla tavalla, kuin hän laulaa vaippaa vaihdettaessa. Kannustan lukemaan, höpsöttelemään. Painin vauvan kanssa lattialla, puhaltelen naamaan, kerron kaiken mitä teen, kuvailen asioita joihin hän tarttuu, joita hän katselee.
Jätän heitä kahdestaan, jotta en ole ainoa viihdyttäjä. Toivoisin, että tämä kaikki tulisi häneltä luonnostaan. Kurkkaan yläkerrasta alas ja näen, kuinka Kai katsoo puhelintaan ja hipsuttaa samalla lattialla istuvaa vauvaa niskasta. Mitä enemmän vauva lisää vuorovaikutusta, yhteinen tekeminen kasvaa.
Kai on tässä ensimmäistä kertaa. Minä olen kokenut pikkulapsiarjen ja välillä Kai yrittää sysätä asioita niskaani, koska tiedän paremmin. Minä puolestaan yritän sysätä asioita hänelle, koska olen kaiken kahteen kertaan tehnyt.
Olemme ensimmäistä kertaa yhdessä tällaisessa tilanteessa ja kaiken keskellä olemme onnistuneet kasvamaan pariskuntana ja vanhempina. Se tuntuu merkitykselliseltä. Me pärjäämme, me selviämme.
Sitten riitelemme kielestä. Jo ennen odotusta oli itsestäänselvää, että mahdollisella vauvallamme on kaksi kotikieltä. Viikosta toiseen suomen kieli dominoi. Kai korottaa ääntään ja lataa, että puhuu, kun lapsi osaa vastata. Huudan takaisin, että ei lapsi opi puhumaan, ellei sille puhu.
Haluan, että lapsellamme on turvallinen olo. En halua laittaa vauvaa ruotsinkieliseen päiväkotiin, mikäli hän ei ymmärrä kieltä. Se jos jokin luo turvattoman olon. Kai puhuu ruotsia, kun he ovat kahden, mutta niitä tilanteita on aivan liian vähän, eikä hän ole kummoinen lörpöttelijä. Toisen kielen täytyy kuulua myös, kun minä olen läsnä, kun meillä on vieraita, kun olemme kaupassa.
Yritän kannustaa seuraavaksi positiivisen kautta ja pientä parannusta tapahtuu. Kun kuulen hänen puhuvan tyttärellemme ruotsia, hymyilen.
Järjestämme nimiäiset hormonien vielä hyrrätessä vilkkaasti. Kuin tilauksesta vauva nukkuu juhlia edeltävän päivän melkein kokonaan ja antaa meidän järjestellä ja kokata. Iloitsemme juhlapäivän aamuna, että illalla nämä ovat ohi. Vauva nimetään ison suvun ja kummien kesken, syntymäpäivänäni. Helle on hirvittävä. Toimin seremoniamestarina, on puheita, laulua, isoveljien kertomukset, bannerilla paljastettava nimi.
Äitini toteaa kuinka ihanaa on, että on vauva ja juhlat! Ja onhan se, mutta myös älyttömän raskasta. Väsyttää niin, että järki meinaa lähteä.
Seuraavana päivänä vauva nukkuu paljon. Pysyttelemme sisällä viileässä ja syömme kakkua. Tuntuu upealta, että saamme vihdoin kutsua tytärtämme nimellä, joka päätettiin jo kauan ennen, kuin hänestä oli tässä maailmassa soluakaan.
Pelkäsin etukäteen mielestäni ihan kaikkea epämuodostumista allergioihin ja kuolemasta koliikkiin, mutta ajatustakaan en uhrannut sille, että ruokailu voisi olla ongelmallista.
Kun vauva on muutaman kuukauden ikäinen, ostan imetystyynyn. Vallan naurattaa kuinka mukavaksi imettäminen sen myötä muuttuu, saan molemmat käteni vapaaksi. Iloitsen kolme päivää ja sitten rintaraivoaminen alkaa. Lasken vauvan tyynylle, alan nostaa paitaa ylös ja vauva jo huutaa raivoissaan. Imetykset muuttuvat rauhallisesta unenomaisesta tunnelmasta säätämiseksi. Vauva ei malta, hän irrottaa otetta ja vääntelehtii, huutaa.
Imetys onnistuu öisin, päivällä ei missään. Ei pimeässä, ei hiljaisuudessa, ei metelissä, ei maaten, ei istuen, ei pää alaspäin.
Kuukauden ajan imetän öisin ja yritän imettää useita kertoja päivässä. Kun se toisinaan onnistuu, en uskalla liikkua, enkä hengittää. Onnistumisia on koko ajan vähemmän ja tilanne alkaa kuormittaa kohtuuttomasti. Maidontuotanto hiipuu ja minä itken.
Minun piti saada päättää milloin imetys lopetetaan. Olin päättänyt, että haluan imettää kunnes vauva on puolivuotias. Rakastan yhteisiä imetyshetkiä, nimenomaan päivällä. Rakastin.
Annamme yöllä lisämaitoa pullosta ja itken lisää, kun tajuan, että minun on myönnettävä tappioni. Tilaan muutaman tuttipullon lisää ja kun viikon päästä maidon lämmittämiselle, pullojen pesulle ja kierrolle tulee rytmi, huokaisen helpotuksesta. Imetys on päättynyt ja koen melko pian olevani sinut sen kanssa. Näin tällä kertaa.
Ruokailu ei kuitenkaan muutu helpommaksi. Pullosta syöminen on myös sähläämistä, vauva ei halua olla selällään, eikä pystyssä. Hän ei osaa hengittää samalla kun imee, hän ei osaa tauottaa, vaan hotkii. Vaihdamme tuttiosaa, ruokimme unensekaisena aina kun mahdollista.
Soseiden aloittaminen tuntuu raskaalta, pelkään ettei siitä tule mitään. Vauva selkeästi vihaa ruokaa. Kerään jostain optimistisia ajatuksia ja tarjoan ensimmäisiä makuja hieman ennen, kun neljä kuukautta tulee täyteen. Soseet maistuvat ja hihkumme innoissamme. Vauva ei vain halua olla vauva, hän haluaa syödä lusikalla kunnon ruokaa. Lisäämme makuja ja ruokailut ovat mukavia. Hetken.
Sitten tulee hampaita ja kipua suuhun, väsymystä ja lyhytpinnaisuutta. Ruoka maistuu, suu aukeaa, siinä välissä vauva huutaa ja työntää lusikkaa pois. Puuro lentää lattialle ja mikäli en ehdi antaa ruokaa juuri kun hän haluaa, hermo menee. Ruokailusta tulee ajoituksen kanssa taiteilua. Toisinaan teemme sirkustemppuja ja kun mikään ei auta – avaamme youtubesta suomalaiset lastenlaulut tai hämmentävän ruotsalaisen Babblarnan. Kaikki ruoka syödään, välillä vain syöttäjä on hengästynyt, kun ruokailu saadaan päätökseen.
Usein tilannetta helpottaa se, että vauvalla on käsissään jotain. Hänen pienet ja pulleat sormet puristavat milloin hapankorppua, milloin puurorieskaa, sitten vetistä kurkkua ja seuraavaksi hän haukkaa liian ison palan omenaa. Se on meidän tapamme sormiruokailla. Ja siihen se jää. Vauva saa syödä ruokansa itse taaperona. Sitten, kun ruokaa menee enemmän suuhun kuin lattialle, vaatteille, hiuksiin, koiralle.
Kokeilemme maistelututtia, jonka saamme ystävältä käytettynä. Laitan sisälle sottaisia mustikoita ja klementiinejä, joista ei tarvitse kuoria kalvoja. Banaanikin on alkuun mukavampi imeä tutista. Kaikki maistuu. Paitsi vadelmat. Seuraamme naureskellen, kun vauva maistaa kolmatta kertaa, hapan maku aiheuttaa jälleen puistatuksen ja maistelututti lentää lattialle.
Kahdeksan kuukauden iässä meillä on ollut jo pidempään selkeä ruokarytmi. Aamupuuro, tunnin päästä maito. Lounas, tunnin päästä maito. Päivällinen, tunnin päästä maito, Iltapuuro, pieni maitohuikka. Vauvan kasvaessa kaikki ruokailut rauhoittuvat. Vauva rakastaa makuja, suu ammottaa kuin linnunpoikasella, hän laittaa suuhunsa kaiken ja syö isolla ruokahalulla.
Vauvan ollessa viikon ikäinen, painan vähemmän kuin odotuksen alkaessa. Kolmaskin raskauteni saa minut kammoamaan rasvaa ja sokeria, innostun raikkaista ja kevyistä herkuista. Odotuksen aikana painoni tippuu ja vauvan aiheuttamat kilot jäävät sairaalaan. Palaudun salamana.
Sitten tulee väsymys. Sakean sumun lisäksi hormonit kiepsahtavat uudelle taajuudelle. Himoitsen, rakastan ja vaadin suklaata, salmiakkia ja lakuja. Tuhoan lakupussin päivässä, olen ansainnut pullaa, tänäänkin. Kiloja kertyy ja paino nousee yli viimeisen kolmanneksen lukeman. Painan pian enemmän kuin koskaan. Enemmän, kuin olin viimeisillään raskaana. Kuvottaa, hävettää.
Olen kuitenkin niin väsynyt, että haluan vain pullaa. Elämässä tuntuu olevan järkeä, kun saan vauvan nukkumaan ja käteni lakupussiin. Olen aivan liian väsynyt pitämään mitään tolkkua syömisessäni. Päätän, että en välitä, nyt pitää vain selviytyä. Kun väsymykseen tulee särö unikoulun jälkeen, alan palata ruotuun. Makeanhimo hellittää hieman jopa itsekseen. Kyllä kaikki taas tästä.
Kai tekee etätöitä ja lounasta. Jos hän olisi toimistolla, söisin päivisin vain leipää. Tunnen sykäyksittäin kiitollisuutta koronaa kohtaan. Kai kokkaa ihania ruokia. Mikä valtava apua tästä onkaan, kun unettomuus leijailee ylläni. Kun hän lähtee lounastreffeille, tuijotan jääkaappia hämmentyneenä – mitä minun olisi tarkoitus syödä?
Vauva herää aina, kun alamme syömään. Ensimmäinen iso riita syntyy, kun vauva on viiden päivän ikäinen, meillä on sushit ja samppanja edessämme, juhlaillallinen. Alkoholia ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Istumme ulkona omalla terassillamme ja vauva alkaa itkeä, hän vaatii vaipanvaihtoa ja Kai turhautuu silminnähden. Minä suutun, kun hän ei ymmärrä elämän olevan nyt tällaista. Tämä ei tule olemaan viimeinen kerta. Viimeistä kertaa ei ole näköpiirissä vuosiin.
Muistan pian, että Kailla ei ole kokemusta elämästä vastasyntyneen kanssa. Se vaatii totuttelua. Olen itsekin unohtanut vuosien saatossa, miten intensiivistä aikaa tämä on, mutta se palautuu mieleeni nopeasti. Hyväksyn tappioni, tätä se nyt on, en taistele tilannetta vastaan. Tällaista meillä nyt on, vauva määrittää kaiken. Kai ei ymmärrä, eikä hyväksy kohtaloaan niin nopeasti. Hän haluaa pitää kiinni vanhasta ja minä tajuan, että hänen siirtymisensä uuteen elämään vie hieman kauemmin. Kun vauva keskeyttää ruokailumme muutaman kuukauden iässä, naureskelemme molemmat jo tottuneesti.
Hankimme hyppykeinun, kun vauva on reilut neljä kuukautta. Jämäkästi nököttävä vauvamme rakastaa sitä. Hän hyppii ja nauraa meille, kun syömme. Hän ei viihdy selällään sitterissä, eikä pitkään vatsallaan lattialla. Hän haluaa pystyyn ja syliin. Istua ja seisoa. Hyppykeinun avulla saamme kätemme hetkeksi vapaiksi.
Kun väsymys hieman väistyy, alan tehdä vauvalle ruokaa itse. En ole kovin innostunut asiasta, mutta rahan säästäminen inspiroi. Keitän bataattia, perunaa, porkkanaa, soseutan ja pakastan. Paistamme jauhelihaa, kanaa, keitämme riisiä, pastaa ja pakastamme lisää.
Saan jonkin verran tyydytystä siitä, että jaksan tehdä itse vauvalle ruokaa. En arvosta muita äitejä yhtään enempää, vaikka he valmistaisivat mitä gurmeeta vauvalleen, pilttipurkit riittävät. Mutta yllättäen kasaan paineita enemmän itselleni. On jaksettava, en voi olla niin väsynyt. Ja niin minä teen, samalla ajatellen, että enää muutama kuukausi ja sitten vauva saa syödä kanssamme samoja ruokia, samoilla mausteilla. Samassa pöydässä hän jo onkin.
Olen lopen uupunut jo ennen vauvan saapumista, en ole nukkunut vuoteen kunnolla, mutta olen päättänyt jaksaa. Tätä olen halunnut. Melko pian vauvan synnyttyä hormonit alkavat haihtua ja väsymys nakertaa sisältä. Jaksan päivällä melko hyvin, öisin vihan tunne nostaa päätään. Yöllä tekee mieli huutaa ja itkeä, mutta on pakko jaksaa. Joskus itken sitä, että en jaksa ja siitä ajatuksesta nousevaa huonoa omaatuntoa. Kuinka en jaksa, vaikka halusin tätä niin paljon.
Kai ehdottaa, että nukkuisin välillä muualla. Lähteminen kodista ei tunnu vaihtoehdolta, lähteminen alakertaan tuntuu melkein mahdottomalta. Muutamana yönä hiippailen esikoisen sänkyyn ja saan hieman paremmin nukutuksi.
Ongelmaksi muodostuu nimenomaan minun unettomuuteni. Vauva herää, minä herään, vauva nukahtaa, minä en. Valvon tunteja ja meinaan kuolla väsymykseen päivällä. Käyn ylikierroksilla, en saa päivällä nukutuksi.
Vauvan ollessa neljän kuukauden ikäinen, luen uniassosiaatioista ja alan panikoida. Jos emme pian muuta nykyistä systeemiä – vauvaa pitää heiluttaa sitterissä vielä kouluikäisenä. Hylkäämme sitterin, siirrämme pinnasängyn vauvan omaan huoneeseen ja valmistaudumme taisteluun.
Taistelu siitä tuleekin. Muutaman kuukauden ajan nukutukset ovat enemmän tai vähemmän tuskaisia. Luovutamme vuoronperään, emme onneksi koskaan yhtäaikaa.
Eräänä iltana Kai on poissa ja kun hän saapuu kymmenen jälkeen illalla, kasvoni ovat turvonneet itkemisestä, olen huutanut vauvalle ja joutunut laskemaan sataan vauvanhuoneen ulkopuolella. Sovimme, että toista ei jätetä yksin nukuttamaan vauvaa yöunille tulevina kuukausina. Tämä on haastava vaihe ja meitä molempia tarvitaan, kumpikaan ei jaksa tätä yksin.
Vauvan itku alkaa näyttäytyä kehossani traumana. Huomaan, että koko kehoni jännittyy, kun itku alkaa. En kykene reagoimaan siihen neutraalisti, kehoni menee täysin lukkoon. Se kihelmöi. Alan purra leukaperiäni yhteen ja puolen vuoden päästä alan epäillä, että aiheutan itselleni pian kroonista kipua, kun vauvan inahtaessa pamautan selän, hartiat ja niskan täysin jäykäksi. Yritän hengittää kehoni rennoksi ja vakuutan itselleni, että tämäkin menee ohi.
Uniohjauksessa avaudun, kuinka hermoni menevät, kun mikään ei kelpaa. Kun vauva on niin tuohtunut, ettei suostu ottamaan mitään vastaan. Uniohjaaja kysyy minulta, miten itse reagoin, jos olen raivon vallassa. Haluanko läheisyyttä. Ei, en halua. Hän ohjaa olemaan tuollaisena hetkenä saatavilla, näkyvillä, mutta pitämään näpit irti vauvasta. Anna sen raivota, ei se siitä rikki mene ja tiedän itsekin, ettei mene.
Olemme hakeutuneet uniohjaukseen. Toteamme viiden kuukauden jälkeen, että vauva ei itsenäisesti tule oppimaan unen salaisuuksia ja päätämme toimia heti – emme vasta sitten, kun olemme valmiit murhaamaan toistemme lisäksi myös vauvan.
Tilanteemme ei ole paha, mutta tarpeeksi ärsyttävä. Tilanne on sopivasti uuvuttava – haluamme muutosta ja jaksamme vielä tehdä asialle jotain.
Kuukauden päästä päätöksestä on ensimmäinen vapaa aika. Uniohjaajan hyväksyvä ja rauhallinen suhtautuminen saa meidät ajattelemaan, että toimimme oikein. Meitä kuunnellaan ja tuetaan. Saamme meidän tilanteeseen räätälöidyt ohjeet ja mahdollisuuden olla yhteydessä niin pitkään, kuin vain on kysyttävää.
Käärimme hihat, vaikka pelottaa vietävästi. Mitä jos tämä ei toimi. Mitä jos tilanne ei yhtään helpota.
Ensin ajamme yösyötöt alas. Tarkoituksena on, että kahden viikon päästä unikoulutetaan ja silloin maidon tarjoilu loppuu kokonaan. Vauva on seitsemän kuukautta, terve, kasvaa ja syö päivisin hyvin – hän ei tarvitse yöllä ruokaa.
Maidon ajaminen alas on ärsyttävää. Joudumme laittamaan herätyskellon soimaan kolmesti yössä, ajatuksena on antaa vauvalle maito ennen, kun hän tilaa sitä itkemällä. Pyöräytämme myös päivän ruokailut ympäri. Maitoa ei enää tipu juuri ennen unia, vaan herätessä. Eikä maitoa missään nimessä anneta vaunussa.
Väsymyksen keskellä kaksi viikkoa tuntuu ikuisuudelta ja herätyskelloon herääminen ilkeältä. Yritämme pitää ajatukset lopputuloksessa.
Tulee perjantai, unikoulun aloitusviikonloppu. Joululoma lähestyy ja uskallamme ääneen toivoa, että jouluna meillä nukutaan paremmin. Uniohjaaja maalaa uskomattomia haavekuvia. Kuinka kolmen yön päästä meillä voidaan nukkua kokonaisia öitä. Eihän se voi olla mahdollista.
Unikoulua ennen olemme kysyneet kaikki mahdolliset kysymykset, läpikäyneet erilaisia skenaarioita ja sopineet roolimme. En googleta mitään, vaan luotan uniohjaajaan. Hän tietää tilanteemme, hän on nähnyt tyttäremme, hän sanelee säännöt ja me noudatamme. Se tekee asiasta helpompaa. Ei tarvitse arvailla, on ihminen jolta kysyä ja me kysymme niin paljon, että lopulta uniohjaaja käskee luottamaan intuitioon.
Aloitamme pistäytymisunikoulun. Kai laittaa unille, Kai pistäytyy, minä otan aikaa. Uniohjaaja on käskenyt varata hyvää syötävää ja on tavoitettavissa, jos tarvitsemme apua, puolilleöin asti. Mikä palvelu, huudahdan ja asennoidumme viikonloppuun, kuin olisimme lähdössä strategiseen sotaan. Ymmärrämme, että tästä voi tulla todella raskasta, mutta toivomme, että toisella reunalla helpottaa. Ja näin käy.
Ensimmäisenä yönä pistäydymme kahdesti. Kaava toistuu seuraavina. Tulee yö, jolloin ei käydä huoneessa ollenkaan. Tulee iltoja, kun vauva nukahtaa sänkyynsä täysin itsenäisesti.
Emme saaneet unikoulun myötä joka ilta itsenäisesti nukahtavaa, kaksitoista tuntia putkeen nukkuvaa vauvaa, mutta saimme suurta helpotusta katkonaisiin öihin. Pääsimme eroon yösyötöistä, vauvamme nukahtaa helpommin ja ilman meitä, öisin uni jatkuu mahdollisen pistäytymisen jälkeen.
Vaiheita tulee ja menee. Hampaiden takia on heräilty, tukkoinen nenä ollut riesana, kehityspyrähdykset valvottavat. Mutta meillä on välineet tehdä korjausliikkeitä, osamme analysoida itkua ja toimia yöllä järkevästi. Ennen kaikkea meillä on öisin pitkiäkin unijaksoja ja niitä ennen useampi tunti omaa aikaa, kun vauva menee nukkumaan viimeistään kahdeksalta.
Myös päiväunet paranevat unikoulun myötä. Saamme niihinkin tarkat ohjeet, joita emme noudata ihan niin tarkasti. Rytmistä tulee kuitenkin selkeämpi.
Vauva nukkuu ulkona, kun helle kesän jälkeen hellittää. Neuvolasta kerrotaan, että pakkasraja on miinus viisi, meillä se on miinus kaksikymmentä. Vaunuissa on lampaantalja, untuvainen tuulenpitävä pussi ja vaunut vuorataan kovalla pakkasella kahdella villaviltillä, jotta hengitysilma pysyy sopivana. Untuvapussin sisällä vauva nukkuu koko talven villahaalarissaan, toppapukua ei päästä käyttämään kertaakaan. En tiedä mitään söpömpää, kuin posket sopivasti punaisina heräävä tyytyväinen, hymyilevä vauva.
Kun vauva vähentää yöllisiä heräilyjä, minä vähennän valvomista. Stressaantunut kehoni lepää sikeästi unikoulun jälkeen. Nukun pienten inahduksien läpi, nukahdan nopeammin ja nukun pidempiä jaksoja.
Väsymykseni on kuitenkin syvää, eikä se poistu heti. Suututtaa. Haluan palautua välittömästi ja olla jälleen oma itseni. Meitä väsyttää armottomasti, vaikka meillä nukutaan, se tuntuu epäreilulta, vaikka ymmärrän logiikan. Ei univelka tietenkään katoa salamana.
Stressaaminen kuitenkin väistyy hieman, kehoni alkaa luottamaan, että unen määrä lisääntyy. Se laskee muurejaan ja sairastun heti tymäkkään flunssaan. Sairastan neljä viikkoa.
Sinä aikana vauva täyttää kahdeksan kuukautta ja kirjoitan päiväkirjaan lukemattomia kertoja, että olisinpa terve. En jaksa enää sekuntiakaan. Koronaksi muuttunut flunssa aiheuttaa meille karanteenin ja kun sen jälkeen oireet edelleen ovat ja pysyvät, menen lääkäriin. Saan antibiootit mahdolliseen poskiontelontulehdukseen ja toivon, että nyt saan energiani takaisin. Sitten vauva saa flunssan ja olen valmis heittämään hanskat tiskiin. Voisiko joku antaa meille nyt hetken tasaista, stressitöntä ja pirteää eloa.
Kaikkien tunteiden, haasteiden, rakkauden ja kiitollisuuden ohessa vauva kasvaa. Hän paljastaa piirteitä persoonastaan ja temperamenttistaan. Toiset hän iskee päin naamaa, eikä epäselvyyttä ole. Toisia voi arvailla rivien välistä.
Hän on kovapäinen, helposti tulistuva ja ilostuva, hyväntuulinen. Hän on vaikea, hän on helppo, hän on kaikkea, hän on oma itsensä.
Kysyn neljän kuukauden kohdalla Kailta, että onkohan vauvassamme jokin vialla, kun hän ei naura eikä juuri hymyile. Kuukauden kuluttua vauva hurmaa hymyllään meitä tämän tästä. Hän hymyilee aina, kun joku astuu huoneeseen. Paitsi jos se joku on vanhempi miesoletettu. Silloin mietitään hetki.
Kun vauva alkaa nauraa, sydämeni sulaa. Mitä isommaksi tyttäremme kasvaa, sitä enemmän me häntä tunnumme rakastavan, vaikka joka hetki mietin, että miten rakkaus voi tästä enää kasvaa.
Pukeminen on vauvan mielestä typerää. Kun vauva osaa tarttua, lykkäämme käteen rasvatuubia, hammasharjaa, helistintä, tuttia. Mutta viha on sitkeässä. Pyllynpesu on kivaa, selällään makaaminen useimmiten ei. Kun kiukku meinaa tulla, hyökkään suullani kimppuun. Päristelen mahaan ja kainaloihin, haukkailen reidestä palasia. Hymy repeää välittömästi, hän kutiaa kovasti.
Kun hän viiden kuukauden iässä löytää jalkansa, hänelle tulee tavaksi repiä sukat pois, usein vain toinen. Siitä tulee koko talven kestävä vitsi, joka välillä naurattaa ja välillä ärsyttää. Toistelemme päivästä toiseen lausetta: missä sun toinen sukka on? Välillä hän taipuu kaksinkerroin ja syö pottuvarvastaan. Päivittäin lasken kaikki viisi kuivan makaronin kokoista varvasta ja haukkaan jalasta puolet suuhuni. Se naurattaa vauvaa.
Kun hän ei naura, hän päristelee. Hän hokee mammammammmaaa ja tasapainona pappappappaappaaa.
Lullutamme, rutistamme ja huudamme ääneen: miten hän voi olla näin ihana, katso nyt tätä. Kannustamme ja kehumme. Suukottelemme joka välissä, painimme, tanssimme, riehumme ja leikimme.
Opetamme vauvaa viihtymään itsekseen lattialla lelujensa kanssa. Nauramme vauvan kanssa ja nauramme monta kertaa päivässä vauvalle. Toteamme useasti miten paljon, miten hemmetin paljon hän tuo tunteita ja elämää meidän eloon.
Päivittäin yritän pyyhkiä vauvan kasvoja kuivalla tai märällä nenäliinalla, mutta vauva vihaa kasvojen pyyhkimistä, suun tutkimista, nenään koskemista. Joskus tulistun ja nappaan kädet tiukkaan pakettiin suorittaakseni toimenpiteen loppuun. Toisinaan nauran vauvan vahvalle reaktiolle – hän huitaisee käteni pois yllättävän nopeasti ja yllättävän voimakkaasti kun se lähestyy.
Kun vauva on vihainen, itkee ja kiukuttelee, otan tavaksi muistuttaa ääneen: hän ei tee sitä tahallaan. On lohduttavaa ymmärtää, että hänellä ei ole kykyä olla ilkeä, hän ei tahdo meille pahaa. Hänellä on taas vain jokin vaihe, kipu, nälkä tai väsymys. Käymme bingon läpi ja arvioimme särkylääkkeen tarpeen. Pelkään vauvan tulevan immuuniksi panadolille ja aftamedille, mutta lääkäri vakuuttaa, että parikin viikkoa voi antaa särkylääkettä, mikäli tarve. Kun hampaat tulevat, sille on tarve.
Vauva on tyttö. Parikymppisenä sain kuulla odottavani poikaa ja itkin. Olin aina nähnyt itseni tytön äitinä, enkä voinut ymmärtää, että synnytän pojan. Sain toisenkin pojan, joka on aivan erilainen kuin ensimmäinen poika. Olin varma, että kolmaskin on poika, intuitioni kertoi niin. Pojat toivovat poikaa ja päättelen, että se olisi tuttua ja siitä syystä helppoa.
En meinaa millään uskoa, että meille tulee tyttö. Enkä oikeastaan usko, vaikka tyttövauva on sylissäni. Hän ei tunnu tytöltä. Miltä tyttö edes tuntuisi. Hän tuntuu ihan samanlaiselta, kuin poikavauvani. Kutsumme vauvaa alussa usein pojaksi. Suustamme tulee tämän tästä hyvä poika. Kehumme häntä kuten koiraamme. Olen ollut tytön äiti kahdeksan kuukautta ja edelleen lipsautan tohkeissani hyvää poikaa.
Tyttömäisyyttä ei mitenkään voi huomata tässä vaiheessa lapsen elämää. Myönnän, että odotan innolla tyttären kasvattamista. Oletan, että eroja tulee löytymään. Ehkä jotain stereotypisiä. Voi olla poikatyttöjä, tyttöpoikia, tyttötyttöjä, poikapoikia ja kaikkea siltä väliltä.
Poika tai tyttö, hän voi olla ja hänestä voi tulla mitä vain. Hän saa olla juuri sellainen kuin on. Silti sisälläni kuplii tunne, että tässä voi olla paljon erilaista poikiini verrattuna. Tässä vaiheessa kuplivin tunne on tietämättömyys ja odotus, millainen seikkailu edessämme onkaan. Sisältyykö siihen barbeja, mekkoja ja pulputtavaa höpötystä askartelujen sekä teekutsujen parissa, vai onko hänen lahjatoiveensa miekkoja, ninjago-legoja ja vastaukset luokkaa joo.
Tällä hetkellä kaikki on minun käsissäni. Lelukopasta löytyy autoja, duploja, yksisilmäinen mekollinen nukke ja kaikkia värejä. Samoin vaatteista. En pidä kovinkaan paljon alleviivatuista tyttömäisistä vaatteista ja asusteista, mutta jostain syystä vauvan vaatekaapista löytyy muutama mekko ja pari söpöä pinniä. Esikoiseni piti ponnaria, keskimmäinen pukeutui pinkkiin, mutta tässä on erilainen tunnelma. Poikani olivat aikoinaan monien silmissä erikoisia kirkkaissa neonkuteissaan ja kuoseissaan, pitkissä hiuksissaan. Tyttöni ei ole.
Yhtenä marraskuisena aamuna romahdan.
Vauva on viisi kuukautta ja huudan lattialla kuinka kukaan ei auta, kuinka en jaksa enää. Huudan niin kovaa ja pitkään, että alan täristä. Kehoni on maanisen vihan vallassa, en kykene lopettamaan huutamista. Ääneni särkyy, meinaa loppua.
Kai on pitkästä aikaa hiljaa, ei huuda takaisin. Vauva meinaa hätääntyä, mutta en pysty keskittymään häneen. Kai kantaa vauvaa sylissään, hyssyttelee. Hän alkaa suunnitella, kuinka saisin aikaa itselleni, jotta voisin nukkua. Hän haluaa lähteä nyt heti vauvan kanssa mökille yöksi. Hänen mielestä se on ainoa järkevä suunnitelma, minun pitää saada nyt olla yksin. Ei, minä huudan. Ei nyt, ette jätä minua yksin. Hengittäminen tuntuu vaikealta. Ääneni loppuu.
Kai käy nukuttamassa vauvan, kömpii itkevän kehoni viereen saman peiton alle. Hän on hiljaa, silittää ja suukottaa otsaa. Kauttaaltaan jännittynyt kehoni alkaa rentoutua ja ajatukseni purkautuvat sen myötä. Sanoitan katkonaisina lauseina, itkua nieleskellen miksi romahdan juuri nyt. Huomaan puhuvani asioista, joiden en tajunnut pelottavan ja ahdistavan.
Saan paljon sanotuksi, saan rauhallisia sanoja vastineeksi. Saan ratkaisuja, saan rakkautta. Nukahdan, nukun neljä tuntia ja jatkan vielä hieman itkemistä.
Kävelen portaat alakertaan. Aamun hallitsematon huutaminen hävettää, mutta tämä etappi oli tärkeää käydä läpi. Minulla on rajani.
Olen palannut ajatuksissani tuohon hetkeen useita kertoja. En vieläkään osaa nauraa sille. Pelästyin reaktiotani ja sitä, miten kehoni käyttäytyi. En ole koskaan tuntenut samanlaista voimattomuutta ja raivoa yhtä aikaa.
Tiedän, että suurin ongelma on unettomuuteni ja romahduksen jälkeen teemme pienen muutoksen arkeemme. Sen sijaan, että heräilemme satunnaisesti vuorotellen tai se jää harteilleni – jaamme yöt selkeämmin. Minä hoidan alkuyön, koska nukun kevyesti ja olen usein hereillä ensimmäisten itkujen aikaan. Kai hoitaa loppuyön. Jos nousen syöttämään tai rauhoittelemaan vauvaa kahden ja neljän välillä, en saa unta enää koko yönä. Näin yöuneni paranevat merkittävästi ja jaksan paremmin.
Välillä äksyillään kumpi on väsyneempi ja listaamme mitä kumpikin on tehnyt milloin vauvan, milloin kodin hyväksi. Kumpi syötti viimeeksi, kuka vaihtoi vaipan, kenen vuoro on mennä heijaamaan vaunuja ulos.
Ota päiväunet, anna mä hoidan, mene tekemään jotain muuta; ovat lauseita, joita kuulen mielelläni. Totaalinen romahtaminen on jäänyt tuohon yhteen kertaan, onneksi.
Kain äiti tarjoaa usein apua, mutta emme osaa ottaa sitä vastaan. Tilanne on ristiriitainen. Koen, että yksi hetki ei auta mitään tässä henkisessä konkurssissa, tässä väsymyksessä. Toisaalta tiedän, että se auttaisi, tuntuu kuitenkin liian isolta työltä alkaa selvittämään mistä vivusta mikäkin toimii. Minä olen tutkinut vauvaa yötäpäivää, tiedän milloin itku on nälkää, milloin kyllästymistä, milloin väsymystä. Tiedän milloin hän jatkaa uniaan vaunussa heijaamalla, tiedän milloin hän ei jatka. En kykene kertomaan nyansseja eteenpäin.
Minulle kerrotaan, että kyllä he yhden yön voivat valvoa, vaikka vauva huutaisi illasta aamuun. En halua vauvalle sitä kokemusta. He ehdottavat toisenlaista versiota. Anoppi hoitaa meillä, minä saan nukkua. Täysin mahdotonta. En pysty lepäämään, kun kuulen aivan selvästi mitä alakerrassa tapahtuu. En pysty, enkä halua irrottaa ja Kai sanoo ettei meidän tarvitse. Me jaksamme. On jaksettava. Minun on jaksettava. Haluan jaksaa.
Kuukausien kuluessa alan fantasioida pienestä tauosta. Aiempien lapsien kohdalla halusin viiniä ja tanssia läpi yön. Nyt se on kamalinta mitä tiedän. Haaveilen yksinolosta, se on vakiounelmani. Opin olemaan eron jälkeen yksin ja nykyään en saa siitä kylliksi. Tavoittelen elämässäni nykyään usein hiljaisuutta ja sitä, ettei kukaan pyydä minulta mitään. Toivon tätä, koska normaalisti minulla on elämää ympärillä. Sinkkuna olisin välillä antanut mitä vain kumppanin seurasta. Mutta vuorokausi yksin kotona, se on toiveeni ja se toteutuu.
Kai ilmoittaa lähtevänsä mökille vauvan kanssa yhdeksi yöksi ja minä saan kolme viikkoa aikaa tottua ajatukseen. Viimeiseen asti pidätän oikeuden muutoksiin. Eiväthän he ole koskaan menneet edes kauppaan kaksin autolla, saatikka Porvooseen asti. Jos minusta tuntuu, etten halua olla erossa vauvasta, lähden mukaan.
Vuorokauteni tulee ja käytän aikani hieman kyseenalaisesti. Teen kuusitoista tuntia vanhemmilleni valokuvakirjaa joululahjaksi. Noh, saan tehdä ilman keskeytyksiä. Uskon, että samalla aivoni nollaantuvat, vaikka silmäni eivät enää yöllä kykene tarkentamaan ruudulle.
Havahdun nukkuessani muutaman kerran, herään aamulla aikaisin. Ikävä ei ehdi tulla, väsymys ei loittone. Heillä on ollut onnistunut reissu ja Kai lupaa mennä uudelleen keväämmällä. Koska emme ole eronneet, olen erehtynyt ajattelemaan, ettei minulla tule koskaan olemaan aikaa itsekseni. Tieto siitä, että tämä mahdollisuus ei ole kertaluontoinen, tuo lohtua.
Olen yrittänyt ymmärtää miksi raskauden yrittäminen, raskaus ja vastasyntyneen hoitaminen vievät nimenomaan minun voimani.
Sumuisin ajanjakso vastasyntyneen kanssa tuntuu olevan kahdesta kuukaudesta viiteen. Sinä aikana hormonit laskevat, vauva on arvaamaton, rytmiä ei ole. Päivät toistavat itseään, mutta eivät ole ennalta-arvattavissa. Mitä vain voi tapahtua, missä järjestyksessä tahansa. Yö voi olla päivä. On vaikeaa liikkua mihinkään, etenkin jos vauva vaatii sekä nukkuessaan, että syödessään rauhaa.
Mietin mitä voin sanoa, mitä saa sanoa, mitä haluan sanoa. Kotona sanon kaiken ääneen. Kuormitan sillä toisinaan miestäni kenties liiaksi, mutta hän ymmärtää, että on parempi puhua mietteet ulos, kuin hautoa sisällään. Usein se helpottaa, ainakin hetkellisesti.
Somessa kerron pehmeästi, että ollaan oltu hieman väsyneitä. En halua valittaa, enkä halua sääliä. Kun arvioi kokonaisuutta, meillä on kaikki hyvin. Tämä kaikki kuuluu kuvaan ja tiedän, että tämä ei jatku ikuisesti. Kohta tilanne tai vaihe on ohi ja sitten nolottaisi purkaus siitä, kuinka vihaan vauvaa ja ylipäänsä sitä, että päätimme lisääntyä. Silti mietin, että juuri niistä syvistä tummista hetkistä pitäisi puhua enemmän.
En kuitenkaan jaksa kantaa sitä viittaa. En halua kuulla, että minun pitäisi olla kiitollinen ja hiljaa. Kuinka joku muu ei voi saada lapsia ollenkaan, kuinka jonkun vauva on vielä vaikeampi. En halua kuulla ohjeita, enkä sitä miten joku sai lapsensa nukkumaan paremmin. Voisin kertoa ja jakaa, mutta en jaksa keskustella.
Kerron vain sen mikä tuntuu hyvältä, en ole velkaa kellekään. Silti toivon, että ihmiset kysyisivät kuinka meillä menee ja saisin kertoa. Myös sen, että juuri nyt tekee mieli heittää vauva seinään. Jakaa kaikki ne tunteet, joita vastasyntyneen ja kiukuttelevan vauvan kanssa kohtaa.
Kesällä olen yksinäinen jossain määrin. Kun vauva alkaa ottaa kontaktia ja vaatii seurustelua, tuntuu että en halua kahlata samanlaisina toistuvia päiviä läpi yksin. Haluan käydä kahvilla ihmisten kanssa, jotka ovat samassa tilanteessa, samassa kaupungissa. Tapaamisten pitää olla helppoja, ei matkan päässä.
Pitkän pohdinnan jälkeen uskaltaudun etsimään somesta seuraa ja löydän loppukesästä ison joukon äitejä ja niiden joukosta minun ihmiseni. Tapaan kolme naista, joiden kanssa on helppo hengittää, jutella kaikesta. He pelastavat syksyni, he tuovat iloa ja hauskuutta viikkoihin. Heistä tulee ystäviäni. Ja mikä parasta, vauvakin saa seuraa.
Elämä helpottuu valtavasti, kun vauva oppii istumaan viiden kuukauden paikkeilla. Tuntuu kuin olisimme vapautuneet vankilasta, vastasyntyneen aika on ohi. Hän ei vain opi istumaan, hän oppii myös viihtymään pieniä hetkiä itsekseen. Hän alkaa tutkia leluja eri tavalla kuin aikaisemmin. Vuoraamme ympäristön tyynyillä, mutta vauvan tasapaino on mieletön. Hän saa korjattua horjahdukset ja pian tyynyt häviävät.
Hän lähtee liikkeelle kahdeksan ja puolen kuukauden iässä. Tyyli on omintakeinen, suloinen ja hän nauraa mennessään – hän on niin innoissaan uudesta taidostaan. On huvittavaa seurata toinen jalka koukussa kömpivää apinanpoikasta, joka etenee yhtäkkiä pitkin asuntoa. Hän katoaa silmistä nopeasti. Kiinnostus pystyyn nousemiseen tulee heti perästä.
Vauvaa kiinnostaa sähköjohdot, koiran lelut, kengät, vetoketjut ja ihmiset. Hän tulee perässä, mutta uskaltaa myös tutustua nurkkiin itsenäisesti. Vauva tietää ja tunnistaa kieltämisen merkit. Joskus hän vaihtaa suuntaa, toisinaan huutaa takaisin, läpsyttää käsiään ja jatkaa tuhmuuksia.
Välillä pysähdyn ja tajuan, että olen ollut viikon putkeen lapsen kanssa, ihan koko ajan. Silloin on lähdettävä hetkeksi, vaikka kauppaan tai maalaamaan. Haaveilen välillä matkasta kauas pois. Vauvan kummitädillä on kolme kuukautta vanhempi tytär ja hän kirjoitti minulle kerran: Jos minulla olisi ajokortti, lähtisin kauppaan, ajaisin kaupan ohi lentokentälle, lentäisin Kanarialle ja vaihtaisin nimeni. Samaistun hetkittäin. Haaveissani toisinaan mukaan mahtuu Kai, useimmiten ei.
Omaa aikaa ei ole. Viikonloppuisin riidellään siitä, kuka saa tehdä omia juttuja. Omat juttumme ovat pääosin kotona tehtäviä asioita, kukaan ei ole lähdössä edes kavereitaan tapaamaan, mutta aika on silti kortilla.
Olen arkisin työajan vauvan kanssa, joten kaipaan erittäin paljon omaa aikaa, jolloin minun ei tarvitse keskeyttää tekemisiäni, reagoida, olla hälytystilassa, aina valmiina. Kun jatkan vauvan hoitamista ja perheemme asioista huolehtimista myös Kain töiden jälkeen, minusta tuntuu, että olen töissä vuorokauden ympäri. Kurkkuani kuristaa, kun Kai miettii, että lähtisi perjantai-iltana rentoutumaan ystäviensä luokse.
Parempien unien, helpompien iltojen ja vauvan kasvaessa kaikki tämä tasaantuu. Yksin jaksaa hienosti, kun vauva menee nukkumaan vaivatta kahdeksalta puolenyön sijaan, kun ruokailut ovat helpompia, kun sisaruksista on seuraa. Sitten on minun vuoroni istua kahvilassa ilman vauvaa, kirjoittaa päiväkirjaa ilman perhettäni ystäväni mökillä. Käydä yksin kaupassa. Lentolippu yhdelle jää ostamatta.
Viikonloppuisin välillä vuorottelemme, mutta usein päivät kulkevat sopivassa balanssissa. Päiväunien aikaan kumpikin hommailee omiaan, suurimman osan vauvan valveillaoloajasta puuhailemme yhdessä mitä milloinkin.
Yhdessä hoitaminen on syy siihen, että parisuhteemme voi edelleen hyvin. Olemme jakaneet vaikeat hetket puoliksi mahdollisuuksien mukaan. Nyt kun vauvan hoitaminen on helpompaa, omaa aikaa on mukavampi pyytää ja antaa.
Kuluneiden kuukausien tärkeimpiä hetkiä ovat olleet ne, kun tunnen puolison tuen.
Alkusyksystä nukutan vauvaa vaunuissa terassillamme, kävellen ympyrää. Vauva on nukutusvaiheessa usein itkuinen, haluan olla lähellä kotia. Eräänä päivänä nostan vaunut alas ja kävelen pienen lenkin. Talven tullen lenkit pitenevät.
Vauva nauttii vaunuista, nukahtaa nopeasti, minä jatkan kävelyä. Pystyn keskittymään väsymyksen taantuessa taas äänikirjoihin ja aina tekee mieli kävellä vielä vähän lisää. Lenkit ovat kuitenkin melko lyhyitä, haluan ehtiä sisälle reilusti ennen kuin vauva herää.
Teen kotitöitä enemmän tai vähemmän, kirjoitan, luen, katson telkkaria, teen sanahakuja. Hoidan juoksevia asioita, maalaan, teen keramiikkaa, syömme Kain kanssa lounasta ja mietin alvariinsa miltä töihin palaaminen tuntuu.
Esikoisen aikaan opiskelin, keskimmäisen aikaan palasin töihin vauvan ollessa kolmen päivän ikäinen. Nyt ajatuksena on vain olla, keskittyä vauvaan. Sinnittelen start-upin parissa synnytykseen asti ja yritän palata remmiin vauvan ollessa viisi viikkoa. En kykene. Enkä halua. Ymmärrän, että haluan ihan oikeasti keskittyä vauvaan. Sisäistän myös, että olen ansainnut tämän tauon. Minun ei tarvitse tehdä töitä nyt.
Luovan alan yrittäjälle tällainen päätös saattaa olla iso. En voi varmaksi sanoa, että minulla on töitä, kun vauva menee päiväkotiin. Tämä tuntuu kuitenkin oikealta päätökseltä minun ja vauvani kannalta. Huomaan myös pian, että työni on melko haastavaa sovittaa Kain työn lomaan. Minä joustan, koska voin ja se tuntuu kuormittavalta. Minun pitää tehdä työt, kun Kai ei ole töissä. Illalla, yöllä, päiväunien aikaan, sunnuntaisin.
Teen ensimmäisen työkeikan, kun vauva on kolme kuukautta. Se tuntuu mukavalta vaihtelulta, mutta vahvistaa päätöstä. Ei vielä.
Vuosi vaihtuu, vauva täyttää kahdeksan kuukautta ja kalenteriin ilmestyy neljä pientä kuvausta. Töiden vastaanottaminen tuntuu oikealta, mutta kun tarkemmin asiaa tulkitsen, melkeinpä ainoastaan taloudellisesta näkökulmasta. Kotihoidontuki on romahduttamassa taloutemme ja hikikarpalot vähenevät hieman otsaltani, kun vastaanotan briiffejä.
Oloni on kuvauksia ennen yllättäen luova ja jopa innostunut. Kuvatessa tuntuu, kuin mikään ei olisi muuttunut. Osaan tämän edelleen. Kuvauksen jälkeen puolet työstä on vielä tekemättä. Siirrän kuvat koneelle, valitsen parhaat, toimitan ne eteenpäin, vastaanotan tilauksen, käsittelen kuvat, toimitan, laitan sähköposteja, laskutan. Se alkaa maistua nopeasti oikealta työltä ja palaan tyytyväisenä arkeeni vauvan kanssa.
Se päivä kuitenkin lähestyy koko ajan nopeammin, kun palaan töihin. Haluan ajatella, että silloin olen valmis. Olen saanut tarpeeksi etäisyyttä ja löydän uutta tarmoa tekemiseen. Haluan myös ajatella, että niitä töitä ylipäänsä on.
Joskus havahdun siihen, että kun palaan töihin, minun ei tarvitse huolehtia samalla vauvasta. Etenkin silloin työ alkaa tuntua mukavalta haasteelta. Silloin saatan jopa haaveilla siitä, kuinka palaan aamulla päiväkodilta kotiin, keitän teetä, avaan koneen ja saan keskittyä. Miten herkullinen ja utopistinen näkymä.
Kolmen kuukauden kuluttua vauvavuosi tulee päätökseen. Tunnen haikeutta, vaikka paikoitellen kaikki tuntuu hajoavan ja olevan liiankin intensiivistä. Pieni osa minusta haluaisi, että kotona olisi aina viikon ikäinen tuhiseva vauva. Suuri osa minusta on innoissaan, että vauva kasvaa taaperoksi.
Tämä on kokemus, jossa tunteet ovat suuria, kuopat syviä ja toisinaan pimeitä. Sitten kuopat muuttuvat töyssyiksi ja kohta jo iloksi. Vauva on mieletön, iso, upea kokemus. Rikkaus.
Ja se aika. Se on mennyt aivan liian nopeasti. Niin hurjaa vauhtia, että pala nousee ajatuksesta kurkkuun. Miten pitkältä yksittäinen väsynyt päivä voikaan tuntua, miten lyhyt puoli vuotta voi olla.
Vauva saattaa laittaa mankelin läpi sinut ja parisuhteesi. Se saattaa sekoittaa pakkaa, se todennäköisesti muuttaa elämäsi. Vauvaelämässä on paljon kerroksia ja kulmia, jokaisessa perheessä omansa. Vauva saattavaa haastaa, hämmentää, suututtaa. Vauva saattaa saada sinut muuttamaan käsityksen rakkaudesta.
Vauva saattaa olla ensimmäinen henkilö, jota kohtaan tunnet puhdasta, pyyteetöntä rakkautta. Ensimmäinen henkilö, jonka vuoksi tekisit ihan mitä tahansa.
Vauvavuosi ja vauvantuoksuinen arki ei ollut se mitä lähdin hakemaan, kun teimme perhesuunnittelua. Vauva on ihana, mutta lapsen saaminen on jotain syvempää.
Se on kaikkinensa hyvin itsekästä, mutta siinä on kulmia jotka ovat melko epäitsekkäitä. Minulle esimerkiksi on älyttömän tärkeää, että lapsillani on sisaruksia. Kenties he vihaavat toisiaan tulevaisuudessa, mutta ehkä eivät. Ehkä he ovat tukena toisilleen, kun minua ei enää ole. Sukulaiset ja ystävät voivat olla myös osana ydinperhettä, mutta sisarussuhde tuntuu erityiseltä. Oli se sitten biologinen tai ei.
Pidän myös siitä, että minulla on oma laumani, aina vähän jotain meneillään. Ehkä he muuttavat maasta, ehkä he vihaavat minua aikuisena. Mutta ehkä eivät.
Olen pohtinut paljon mistä luovun, kun meillä on vauva. Lista on aika merkityksetön tämän kaiken keskellä. Nautin elämästä, kun on elävää elämää ympärillä. Miten paljon lapsi antaa, vaikka hän ei tee mitään. Hän vain on olemassa. He ovat hetken minun ja se tuntuu luovan pohjan kaikelle. He eivät ole koko elämäni, mutta paljon.
Tämän vuoksi halusin aloittaa alusta. Ja olen valtavan onnellinen, että se mahdollisuus annettiin. Vielä kerran saan kokea tämän kaiken. Kasvaa yhdessä, oppia toisiltamme. Tehdä tuhansia mikropuuroja, siivota oksennuksia, vetää rajoja, lohduttaa, näyttää maailmaa.
Juuri tänään vauva on elänyt kahdeksan kuukautta ja kaksikymmentäkolme päivää. Hän on täydellinen, hän on osa meitä, meidän perhettä. Nautimme hölmöilystä kotona ja treffeistä kavereiden kanssa. Kiellämme paljon, kehumme paljon. Odotamme kevättä ja kesää. Odotamme, että saamme nauttia helteelläkin takapihastamme, pulikoida porealtaassa.
Seurata kuinka opettelet kävelemään, kuinka opit kertomaan mitä haluat, kuinka et lakkaa ihmettelemästä. Kuinka et lakkaa meitä naurattamasta.
Mieletöntä, että saan olla äitisi, Ulpu.
