Jännitimme tietenkin sairaalalla tehtävää ensimmäistä virallista ultraa aivan hirmuisesti. Yhtään helpompaa siitä ei pienesti taikauskoiselle ja numerologia-fanille tehnyt se, että 13. marraskuuta oli perjantai, epäonnenpäivä. Vielä astetta haastavampaa siitä teki se, että keskenmeno alkoi juurikin 13.11 edeltävänä vuonna.
Viime vuonna tuo päivä osoittautui kuitenkin onnenpäiväksi ja saimme (rv 12+2) hyviä uutisia kätilöltä. Hän loi uskoa, vaikka jouduimmekin odottamaan lopullisia yhdistelmäseulan tuloksia seuraavaan viikkoon. Vauva oli hieman haastava mitattava, hän näytti meille vain naamaansa ja esitteli aivojaan (toki nekin oli hyvä nähdä). Lopulta saimme liudan ultrakuvia sormista varpaisiin ja kohdun ahkeran tönimisen jälkeen mitatkin saatiin otettua. Laskettuaika pidettiin samana, vauva siis kasvoi tasaisesti edelleen.
Olin kuvitellut, että helpotus on ultran jälkeen valtava. Kun saimme kirjeen, jossa luki: 85% tarkkuudella ei havaittu downin syndrooman kohonnutta riskiä. Tuli tunne, että pitäisikö tämän tiedon nyt riittää?
Olin tietoinen nykyään tehtävästä NIPT-testistä, jonka tulokset ovat paljon tarkempia kuin yhdistelmäseula ja sen avulla pystytään tsekkaamaan myös muutamia muita kromosomipoikkeavuuksia. Yhteensä liki tuhat euroa yksityisellä maksava NIPT-kokonaisuus kuitenkin tuntui melkoisen isolta summalta. Kerrassaan ärsytti, että nykyään kyetään tekemään riskittömällä verikokeella paljon laajempi ja tarkempi tutkimus, miksi sitä ei vaan tehdä suoraan kaikille!
Jatkoimme matkaa mieli hieman kevyempänä, mutta silti melko epävarmoina. Keskenmenon riskirajana pidetään ensimmäisen raskauskolmanneksen päättymistä. Kuitenkin mieltä kevyesti varjostivat juuri ne epätavalliset tarinat keskenmenoista myöhemmässä vaiheessa ja uhkakuvat rakenneultrasta kerääntyivät mieleen. Entä jos vauvamme sydän lyö, mutta seuraavasta ultrasta löytyy hirmuisia rakennepoikkeavaisuuksia tai jotain epämääräistä ja meidän vastuulle jää arpoa kuinka toimimme?
Miten moni asia voikaan mennä vielä pieleen! Ajatus raskauden keskeyttämisestä odotuksen puolivälissä tuntui niin järkyttävältä, ettei sitä pystynyt edes käsittelemään.
Ihmiset ympärilläni loivat uskoa tulevaan. Iloitkaamme nyt, kun kaikki on tällä hetkellä hyvin ja pääosin onneksi mieleni pysyikin positiivisena. Siippa sanoi tämän tästä, että tällä kertaa raskaus menee hienosti maaliin asti ja toimi henkilökohtaisena cheerleaderina.
Vatsani ei kasvanut. Liikkeitä tunsin ehkä, kenties ne olivat suolen kuplimista. Etova olo oli tiessään, vain makuaisti oli jokseenkin muuttunut ja hajuaisti herkistynyt entuudestaan. Rintoihin pystyi taas koskea, vaikka ne hieman toisinaan arastivat.
Oireet siis katosivat ja usein unohdin olevani raskaana.
Kun huolestuin, mieltäni rauhoitti ystävän lainaama doppler. Olin vannonut, että en moista kapistusta tarvitse, mutta keskenmeno muutti mieleni. Kun epäilys heräsi, pystyin ainakin saamaan heti selville löikö vauvan sydän. Onneksi eteisistukasta huolimatta syke löytyi aina heti.
Aaposta tuli raskauskaverini. Kuuntelimme sykkeitä yhdessä ja kun sanoin maistavani jotain erikoisempaa ruokaa, hän kommentoi "Älä kuitenkaan syö mitään vauvalle vaarallista!" Aapon lempipuuhaa on joka viikko seurata Preggers-äpistä minkä hedelmän tai vihanneksen kokoinen vauva on tällä viikolla. Kikattelua kuuluu joka kerta, kun ruudulle lävähtää uusi söpö animaatiohahmo – olemme matkanneet granaattiomenansiemenestä kirsikan ja limen kautta päärynään.
Aapo alkoi suunnitella mihin suukottaa vauvaa ensimmäiseksi (otsalle kuulemma) ja kun kävimme milloin neuvolassa tai ultrassa, hän tapasi kysyä "olihan vauva elossa?" Doppleroinnin jälkeen hän taas tapasi huokaista "Huh, vauva vielä matkassa mukana!"
Perheen teiniä ei niin paljon naurattanut hedelmien kuvat, mutta huoli raskauden etenemisestä painoi hänenkin mieltään – hän oli äärimmäisen kiinnostunut kuuntelemaan vauvan sykkeitä ja tapansa mukaan herkällä korvalla seurasi minun vointiani. Talven edetessä pojat hakeutuivat iltaisin sohvalla kainalooni ja naureskelimme yhdessä, että mihin tänne vauva muka enää mahtuu!
Liityin varhaisessa vaiheessa suljettuun 60:nen hengen Toukokuiset-ryhmään Facebookissa, siellä vertaistuesta tuli jokapäiväinen ilo. Yhdestä asiasta kuitenkin näillä viikoilla järkytyin; useat tulevat äidit hankkivat vauvoilleen kaikkea sukista turvakaukaloon mielestäni älyttömän aikaisessa vaiheessa. En itse kyennyt edes luottamaan raskauden jatkumiseen.
Entä jos tämäkin raskaus viedään meiltä? Mitä helvettiä mä sitten teen tuteille ja turvakaukaloille?
Viikolla viisitoista päätin, että nyt on uskallettava luottaa ja ostin vauvalle neuleen. Päätin, että kaiken voi aina heittää roskiin tai myydä. Sitten isäni halusi tietää, koska hän voi kaivaa vauvanvaatteet vintistä alas. Olin hämmästynyt: olenko muka säästänyt jotain?
Juu – neljä isoa laatikollista poikien vauvanvaatteita oli sullottu joskus vuonna 2011 vanhempieni vinttiin ja siinä ne nyt nököttivät pahanhajuisina olohuoneessani. Yli 90% laitoin suoraan kirpputorikassiin ja roskiin, mutta ykskaks henkilö "En todellakaan ole hankkinut yhtään mitään", muuttui vauvakamojen omistajaksi.
Pesin nutut, harsoliinat, lakanat ja viikkasin ne muovilaatikkoon. Laatikon tungin vaatehuoneemme perukoille. Vauva ja vauvan saapuminen tuntui edelleen käsittämättömän absurdilta, mutta nuttujen nopea nuuskuttelu luontevalta. Ilo pirskahteli ja välillä selailin salaa maailmalta verkkokaupoista tutteja ja muita hömpötyksiä.
Viikolla kuusitoista olimme joulukuun alussa ja huokaisin hieman helpotuksesta. Joulukuu tulisi menemään nopeasti ja kohta jo olisimme rakenneultrassa.
