Yhden naisen ja yhden asian yritys?



”Ei kannata sohia joka suuntaan, siten ei osu mihinkään. Mieti yksi suunta, mihin haluat tähdätä.”

Ärsyynnyin hieman etäpalaverista yrityksiä sparraavan tahon kanssa. Päätin osallistua puolen vuoden sparrailuun, joka alkaisi ensi vuonna, mutta kohtaamisen jälkeen palasin joka päivä muutamaan lauseeseen, jotka ärsyttivät minua.

Sparrailun ideana on, että yrittäjä miettii suunnan, jota kohti mennään ja taho tukee matkan varrella. Tuli kuitenkin tunne, että suunnan pitäisi määräytyä rahan mukaan. ”Mieti mikä on tuloksellista.”

Kun sparraaja pyysi miettimään viiden vuoden päähän, hän esitti esimerkkinä, että yhden naisen yrityksessä voisi olla työntekijöitä. Tajusin, että olin kulkenut jo nämä polut. Kymmenessä vuodessa sekin oli ollut haaveena, mutta siitä oli luovuttu. Olen päinvastoin menossa suuntaan, jossa teen enemmän ja enemmän yksin töitä.

Entä kasvu?

En oikeastaan halua kasvaa. Haluan kehittyä ja kehittää, mutta en kaipaa 24/7 työskentelyä tai työyhteisön palkkaamista. En tee töitä tuloshakuisesti, vaan enemmän sydämellä. Olen hyväksynyt sen, että yritykseni ei tule olemaan monistettava miljoonabisnes vaan yhden tekijän panos ja visio.

Rakastan rahaa ja haluan sitä jatkossakin elämääni, mutta oikeastaan minulle riittää nykyinenkin tulotaso. Jos jotenkin haluaisin kasvaa, olisi toki mahtavaa tehdä vähemmän töitä, mutta rahallisesti isompia keikkoja. Heh. Like that’s gonna happen – ja sen vuoksi minut olisi viimeistään naurettu ulos sparrauksesta.


Irtisanouduin projektista ja hyppäsin sen sijaan mukaan kahden kuukauden retriittiin, jossa virtuaalisessa yhteisössä mietitään missä luovuus luuraa. Siellä tuntui olevan enemmän tilaa hengittää ja olla sellainen kuin on, ilman määrätietoista tuloshakuisuutta.

Yksinkertaisesti se tuntui sopivan paremmin tilanteeseen, jossa nimenomaan haluan tehdä töitä laaja-alaisemmin, ottaa taiteen tekemisen ja kirjoittamisen vahvemmin valokuvauksen rinnalle. Nyt ei ole aika keskittyä yhteen asiaan, vaikka tiedän ettei joka puolelle sohimisellakaan pitkälle pötkitä.

Ymmärsin, että oikeastaan tiedän mitä haluan. Huomasin olevani erimieltä monista asioista sparraajien kanssa ja jos olisin osallistunut projektiin, olisin hakenut sieltä vain deadlineja itselleni. Välillä on vaikeaa olla oma pomonsa – ideoita löytyy, motivaatiota ei, koska kukaan ei vaadi asioiden tapahtuvan.

Koen, että tänä päivänä on rikkaus olla moniosaaja ja oli hämmentävää, että sitä painettiin alas. Mielipidettä perusteltiin sillä, että asioita markkinoidaan eri tavalla – ihan kuin olisi jotenkin mahdotonta myydä valokuvauspalveluita ja keramiikkaa saman yrityksen nimissä. Ihan kuin aivotoimintani ei riittäisi siihen, ihan kuin en ymmärtäisi, että en voi myydä henkilökuvausta ja kuppeja samalla tavalla.

Yrittäjänä nimenomaan on vapaus myydä tänään piparia ja huomenna muita palveluita. Heh.

Minä olen yhden naisen yritys, joka on usealla asialla ja se on hienoa se. Vielä hienompaa on, että en ole ainoa ja retriitti on vain vahvistanut visioitani.


Kerro, kysy!

© Kaisu Jouppi 2020. Oikeudet muutoksiin pidätetään.